Kaksi tuntia Roomassa

Viimekertainen juttuni Roomasta neljä vuotta sitten taisi olla otsikoitu ”24 tunnin häämatka Roomassa”. Pikavisiittejä historian pääkaupunkiin siis, kuten pari viikkoa sitten työmatkalla. Olin tällä kertaa kokouksessa, joka kesti kaksi päivää. Noina päivinä mahdollisuus vapaa-aikaan oli olematon. Lentokoneesta junaan, hotelli päärautatieasema Terminin kulmalla ja kokoukset lounaineen ja kahveineen hotellissa, samalla junalla suoraan kentälle.

Varastin kuitenkin itselleni kaksi omaa tuntia aikaa kaupungissa. Heti kun saavuin, kävin pikaisesti viemässä laukut huoneeseen, ja menin läheiseen ravintolaan lounaalle yksikseni. Sain pöydän puoliksi ulkoa, sää Roomassa oli mitä ihanin +25. Hetki salaattini ja pastani kanssa oli ihana, mutta kaihoisa. Pärjään yksin reissussa hyvin, ja monesti siitä pidänkin. Kuitenkin usein tulee näitä hetkiä, jotka haluaisi jakaa jonkun kanssa.

Pelkäsin, että etenkin Roomassa näin käy. Italia on meidän häiden kotimaa, meidän koko perheen yhteinen lomapaikka jo itse asiassa monen vuoden ajalta. Juuri Terminin asemalta mielessäni on kipeän ihana, ohikiitävän hetken muisto.

Häiden jälkeen perheet jäivät viettämään aikaa maalle Toscanan villaan, me lähdettiin junalla Roomaan. Nähtiin Rooma, kuljeskeltiin vain, treffattiin vielä kaasoni ja kummipoikani perhe Vatikaanissa, olivat tulleet hekin vielä Roomaan häiden jälkeen. Palattiin asemalle, ilma oli lämmin, istuttiin rauta-aidalla odottamassa junan lähtöä, minulla oli hame ja paita valkoista pitsiä, me oltiin menty juuri naimisiin, palaamassa Toscanaan, niin onnellisia.

Muisto on kipeän ihana siksi, että menen joskus lukkoon oikein syvän tunteen kanssa. Se on jotenkin liikaa. Etten koskaan saa kokea sitä uudelleen, että aika kuluu eteenpäin, ja kaikki jää taakse. Tällä kertaa junassa matkalla Fiumicinon lentokentältä Terminille nojasin ikkunaan ja pelkäsin jo valmiiksi sitä, että sen rauta-aidan näkeminen Terminillä on liikaa.

Ja mietin, miten usein on raskasta tuntea niin paljon. Vaikka hyvääkin, se kuluttaa. Se ei aina ole kuplivan iloinen tunne, vaan siinä on säväys liian syvää ja syyllistäkin. Miksi minä saan olla näin onnellinen, joko se kohta viedään pois. Ja tietenkin se viedään, koska kaikki päättyy aikanaan. En kestä sitä ajatusta. Jos liialta syvyydeltä haluaa välttyä, tunnetta on pakko väistää. Sysätä se kokonaan sivuun. Silloin olemukseni lopputulos on kylmempi kuin haluaisin. Kunpa ei olisi koko ajan vain mustassa tai valkoisessa, vaan voisi joskus vain olla.

No mutta selvisin rauta-aidasta ihan hyvin, onneksi lounasaikaakaan ei ollut liikaa, ja kokoukset alkoivat. Sen toisen tunnin otin seuraavana aamuna yöunista. Ohjelma alkoi yhdeksältä, joten heräsin aikaisin ja kävin reilun tunnin lenkillä aamuaurinkoisessa Roomassa kameran kanssa. Hyvä hetki. Hyvä kokouskin, hirveän mielenkiintoista. Kiva puhua italiaa. Ihana käydä Rooman ilmanalassa. Kaikkein ihaninta palata yöllä pimeään kotiin ja pujahtaa peiton alle siellä, minne kuulun.