Ensimmäiset maalaukseni

Ainakin vuoden verran mielessäni pyöri ajatus: haluaisin hankkia maaleja ja pensseleitä ja alkaa vedellä värejä ja muotoja valkoiselle pohjalle. En tunnistaisi sitä haluksi tehdä taidetta, ennemminkin tarpeeksi maalata jotakin. Värit ja hahmot ovat vain aaltoilleet ajatuksissani (ja okei vähän myös unissani), ja halusin päästä laittamaan niitä paperille. Ei mitään esittävää, ei kuvia. Värejä ja tunteita vain.

Kesälomalla viimein ostin akryylimaaleja ja muutaman pensselin sekä akryylimaaleille soveltuvaa paperia. En tiennyt (enkä tiedä vieläkään) maaleista tai maalauksesta yhtään mitään. En opiskellut asiaa ehkä puolen tunnin googlailua, kaverilta kysymistä ja kaupassa (ihanan!) myyjän kanssa juttelua enempää. Valitsin nyt akryylit öljyn sijaan helppouden, vesiliukoisuuden ja nopean kuivumisajan vuoksi. Ostin muutaman kovan pohjan, ja paperia lähinnä suttualustaksi.

Kävi ilmi, että niin kauan kuin suttailin menemään, värit naksahtivat yhteen, ja yhtäkkiä niistä tulikin valmiita. Kaikissa neljässä kovalle pohjalle tekemässäni jännitin, puristin sutia, eikä pohjalle tallentunut mitään kaunista. Säästin kuitenkin pohjat, koska sen ehdin jo oppia, että uusilla kerroksilla akryylia voi peittää vanhat.

Kävi myös ilmi, että mitkään niistä mielessäni pyörteilleistä väreistä ja ajatuksista eivät päätyneet paperille. Tuli jotain ihan muita juttuja. En edes tunnista näitä ollenkaan. Mutta tätä halusinkin – katsoa, mitä siveltimestä tulee, rentoutua, tehdä tekemisen ilosta. Tavoittaa flow.

Lopputulokset ovat myös ainakin osittain pakon ja kykyjen puutteen sanelemia. Jotkin värivedot oli ihan okei, sitten pilasin ne seuraavilla kerroksilla, ja vedin lopulta kaiken yli mustaa tai valkoista. Jätin vain kauneimmat pilkahdukset näkyviin.

Ja kas! Tästähän tuli ensimmäisten teosteni tavaramerkki: melkein kokonaan musta tai valkoinen maalaus, jonka alta pilkottaa jotakin.

Huomasin, miksi maalaamisen tärkeimpiä oppeja on “se oli hyvä tunti sitten.”

Toinen vahinkotapa syntyi siitä, että maalasin hyvin kuivilla pensseleillä. Koska oikeasti tähän tarvittaisiin jokin erillinen studio. Saisi roiskia. Kun ateljeen sijaan on vain muuttolaatikon pahvi kalliilla parketilla, ei tee mieli käyttää kovin paljon vettä.

Huomasin myös, etten vielä osaa sutia muuta kuin ylös-alas tai sivulta toiselle. En pyöreitä, en epämääräisiä vetoja.

Usein aamuisin huomasin, että jokin eilen kesken jäänyt olikin aamulla valmis. Kuten tuo sammaleenvihreä pilvi mintunvirheällä pohjalla. Ei se tarvinnutkaan enää mitään lisää.

Aika pian värien ostamisen jälkeen ajattelin, että maalanpas tästä samantien veljelleni häälahjaksi taulun. Työkaverini kysyi, olenko maalannut paljonkin. Sanoin, etten yhtään koskaan. Mutta siis on sulla joku käsitys sun kyvyistä, jos heti alat maalaamaan häälahjaa?

Ei, vain tyhmänrohkeus. Ja se rajaton itseluottamus, jonka vain täydellinen tietämättömyys antaa. Siitä voi aina nauttia vain yhden kerran: alussa. Kaiken alussa. Sen jälkeen tieto lisää tuskaa.

(Ja ainahan olisin voinut ostaa jonkun Aaltovaasin.)

Kuten sanottua, kovista pohjista ei tullut tuloksia, mutta papereita alkoi syntyä. Sitten keksin, että kokoankin niitä heille monta, ja ostan yhdet hyvät lasikehykset ja passepartoun. Saavat valita siihen haluamansa kuvan, tai olla valitsematta mitään. Mitään ei tarvitse kehystää seinälle minun vierailujeni ajaksi. Jos eivät tykkää yhdestäkään, se on ihan ok. Siinä tapauksessa he ovat saaneet lahjaksi vain intoni, iloni ja ajatukseni näitä heille tehdessäni. Tämän kirjoitin päällimmäiseksi kansioon, johon asettelin kahdeksan parasta paperiani.

Olin ajatellut laittaa kehyksiin jonkun ihan muun, ehkä tuon mustan, mutta viimeisenä iltana kynsilakka puuttui peliin. Pari tylsää kappaletta oli jo menossa roskiin, joten ajattelin kokeilla niihin mustaa kynsilakkaa suoraan pullosta. Päädyin valitsemaan toisen kynsilakkateoksista hääparin kehyksiin.

Olin prosessista ja jopa lopputuloksista niin iloinen. Yhden vimmaisen viikon maalasin, menin monta kertaa syteen ja saveen ja pari kertaa tuli jotakin, mistä pidin. Häät stressasivat kuitenkin sen verran, että pakkasin maalauskamat niiden jälkeen hetkeksi pois.

Harmittaa kuitenkin jo nyt, että pian ei voi enää maalata töiden jälkeen iltaisin. Valo loppuu.

Seuraavaksi haluaisin johonkin kurssille, missä kerrottaisiin, mitä näillä väreillä oikeasti pitää tehdä. Uudenmaankadun Temperasta olen jo kantanut kasseittain värejä, pohjia, pensseleitä, veitsiä ja erilaisia struktuuriaineita, ja ihan vain kokeillut. Se on parasta, mutta kurssi olisi mahtava. Meinasin jo ilmoittautua joka keskiviikoksi tälle syksylle yhteen opistoon. En kuitenkaan, koska muistan ranskan tunnit ja niiden velvoittavuuden syksyn pimeinä iltoina työpäivän jälkeen. Katselen nyt hissukseen, kuinka hektinen syksystä tulee. Ehkä sitten keväällä.