Pieni tauko arkeen alkoi viimein, kun saavuttiin Bangkokiin aikaisin tänä aamuna. Lauantai-iltana voin vielä jotenkin huonosti. Viimeiset työt ja muutama muu asia kiireellä päätökseen, ehkä se sattui ihan vatsaankin. Sunnuntaiaamuna olin kuitenkin onneksi kunnossa, mutta kaikki pakkaamatta. Siis ihan kaikki.
Tiedättehän, että stressaan paljon ja kaikesta. Ja että viime aikoina olen todella yrittänyt kiinnittää huomiota lempeyteen. Siihen, että paras riittää, ja että se paras ei aina tarkoita viimeisiä voimia. Ei oikeastaan koskaan.
Olisikohan se jotenkin nyt tepsinyt. Olen nimittäin huomannut nyt muutamissa asioissa ihmeellisen asian: en enää stressaakaan. Viimeksi juuri äsken töissä oli niitä isoimpia ja haasteellisimpia koitoksia, joita työssäni voi olla. Harvinaisia, kerta pari vuoteen. Nyt viime viikolla loman alle kaksi. Kummallakin kerralla vasta aamulla tajusin, että aijuu, se onkin tänään. Ennen olen jännittänyt näitä unettomina öinä vanne päässä.
Itse tilannetta ennenkään ei pulssi noussut liikaa, ja paikan päällä aina olenkin ihan viileä. Tai itse asiassa en, vaan liekeissä. Tiedän, mitä teen, eikä mikään silloin enää pysäytä. Se ennakkojännittäminen, epävarmuus ja kaikkien mörköjen manaaminen vaan on ollut hirveää.
Toiseksi nyt tänne lähteminen. Reissuista on tullut pikkuhiljaa sillä tavalla rutiinia, että valmistautumiseen on aina tietty kaava. Ei tarvitse liiemmin miettiä mitä lämpölomalle tarvitaan, ja ne passit, pillerit, purkit ja paperit pakkautuu melkein automaattisesti. Silti se sama vanne on pariakin päivää, viikkoakin ennen löytynyt tukasta reissujen alla. Nyt ei. En tosin ehtinytkään, mutta ei kiinnostanut muutenkaan.
Silittelin sunnuntaiaamuna, lähtöaamuna siis vasta vaatteet laukkuun, syötiin hyvä hiljainen brunssi kotona ja venyttiin lentokentälle pikkuhiljaa. Sen verran pikkuhiljaa, että oltiin portilla viimeisessä kuulutuksessa (okei, siinä hieman hermo alkoi otsalla tykyttää, mutta vain hyvin vähän), mutta eipä jäänyt aikaa murehtia mitään, kun matka jo alkoi.
Ei jännittänyt, tippuuko kone, ei se, onko turbulenssia, eikä edes se, kun sitä sitten viimein oli kolmisen tuntia yhtä putkeen. Kysyin haluaisiko naapurin tyttö istua tyhjällä keskirivillä, ja halusihan se. Saatiin siis kolmen penkin ikkunarivi vain itsellemme, ja laitoin siihen pitkäkseni koko lennoksi, puoliksi Mr:n sylissä. Oli ihanaa, luin yhden kirjan (Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävän, just helppo ja hauska), söin ja nukuin turbulenssit läpi. Ajattelin, että jos putoaa niin putoaa sitten.
Kentällä ei löydetty tilattua taksia, ja etsiskeltiin sitä jonkun aikaa. Sitä paperia en ollut printannut, eikä numeroa siis ollut. Ei noussut paniikki siinäkään. Äh, koska miksi olisi? Alakerrasta taksi sitten vaan ja lasku hotellille, jos kyyti oli karannut ilman meitä. Tämä kaikki voi olla kovin tavallista monelle, mutta minä juhlin näitä viileitä olotilojani kuin parastakin voittoa. Onpa tämä mukavaa.
Paitsi että. Olen niin tottunut siihen äärimmäisen huojentuneeseen tunteeseen, kun taivas ei pudonnutkaan, kone ei tippunutkaan, yleisö ei raadellutkaan, en mokannutkaan naamaani piloille, maailma ei päättynytkään, että on kummallista olla ilman sitä. Kun ei jännitä ja pelota ja stressaa, huojennuskin puuttuu. Ihan tasaista vain. Olenkohan koukussa siihen? Tottunut, että kun pahoin pelkää, hyvin selkii. Entä jos ei pelkääkään, käykö sitten pahoin? Voi luoja, nyt lopetan tämän. Hyvää yötä. Thaimaassa kaikki hyvin.
H&M swimsuit
& Other Stories dress
Devasom Hua Hin resort
En voi uskoa, miten suoraan mun pään sisältä kirjoitit asioita. Varsinkin nuo reissuun lähtöön, lentämiseen, taksin löytymiseen liittyvät jutut. Niin tuttuja. Jos olisin final callin aikaan portilla “omasta syystä” itkisin varmaan siinä portille juostessa ja lisää koneessa istuessa kun oli niin kamalaa ja olisin niin helpottunut. Ja koneen putoamista olen alkanut pelkäämään vasta parina viime vuonna ja turbulenssissa käyn kuumana, melkein hiessä ja jos mies on vieressä panikoin hänelle. Ja mies on tietenkin sellainen, joka ei stressaa juuri koskaan juuri mistään. Eikä juuri tunne edes sitä turbulenssia.
Työjuttuihin voin osittain samaistua, koska jännitän ja mietin asioita etukäteen,mutta sitten taas välttelen tietoisesti esim. kaikkea esiintymistä ja tiedän ettei se ole hyvä.
Hienoa kuulla, että olet saanut muutettua suhtautumistasi asioihin ja ajatteluasikin 🙂
Voi ei, repesin tuolle että ”itkisin, kun oli niin kamalaa” 😀 😀 NIMENOMAAN!! Olen juuri tuollainen ennen ollut AINA, ja vieläkin useimmiten.. ajattelen sitäkin tosin nyt enemmän, että kuinka rasittava olenkaan sille coolille toiselle, joka ei koskaan stressaa mitään! Tuossa esiintymisessä on aina parempi mitä useammin sitä tekee, sen olen huomannut. Tulta päin vaan. Toisaalta, ehkä nämä kaksi esimerkkiäni (esiintyminen ja reissaaminen) on varmaan nyt siksikin helpompia, että niissä rutinoituu koko ajan, en tiedä? 🙂
Voi että, osaan niin samaistua tuohon jännittämiseen ja pahimman pelkäämiseen. Kun pelkää aina pahinta, on huojentavaa ja koukuttavaa aina huomata, ettei se toteutunutkaan. Koko teksti oli kuin minun kirjoittamani. Ihana kuulla, että olet oppinut ottamaan rennommin! Samaa opettelen, ja ihan hyvin tuloksin. Ihanaa ja rentoa lomaa, hotelli näyttää aivan upealta! Ja kiitos ihan parhaasta blogista.
Voi kiitos hirveästi kivasta kommentista <3 niinpä! Sitä ajattelee, että se stressaaminen oli jotenkin se tae, ettei mitään tapahtunutkaan?! Ihan pöllöä! Loma oli niin kaivattu, täällä on ihanaa <3
Jee, stressin vähentymiselle! Se on aina positiivista 🙂 Ihanat maisemat teillä siellä ja todella kauniin näköinen hotelli, ihanaa lomaa teille! Toi uikkari on kyllä niin kiva ja olen itsekin jo sitä vaikka kuinka monta kertaa ostoskoriin klikkaillut. Pitää ehkä nyt viimein ostaa se toukokuun lomaa varten!
Hei no niinpä, JEE! 😀 tämä on superkiva hotelli, aah niin tarpeeseen tuli <3 ja uikkari on ihan huippu, koriin siis vaan! 🙂 ihanaa lomaa sullekin sitten toukokuussa!
Upea ja tosi tärkeä taito tuo turhien juttujen stressaamatta oleminen! Hitsi, kun itsekin osaisi olla stressaamatta ennakkoon jänniä tilanteita tai tilanteita, joiden kulkuun ei itse voi vaikuttaa. Kaipa tuotakin taitoa täytyy vaan harjoitella, kuten mitä tahansa muuta. Äippälomalla ollessa on ollut virkistävää, kun ei oo tarvinnut stressata työasioita, mutta toki erilaiset huolet on astuneet mukaan kuvioihin lapsen saamisen myötä.
Tuo teidän Thaimaan hotelli näyttää aivan ihanalta! 🙂 Tuolla jos jossa unohtui varmasti viimeisetkin stressin muruset. Nauttikaa! <3
Se tosiaankin olisi niin tärkeää! Musta tuntuu, että asiaan huomion kiinnittäminen on oikeasti auttanut edes vähän! Hui apua, sitä huolen määrää varmaan lapsen kanssa, en voi kuvitellakaan! Hatunnosto siis! Tämä hotelli tosiaankin on aivan ihana <3 me nautitaan! 🙂