Sen peilin tarina ja muita lomakriisejä

Mehän lähdettiin Italiaan tänä vuonna niin, että ihana kun ei tarvitse häärätä mitään, viime vuonna kun oli ne häät. Tuntuu häät leikinteolta tämävuotiseen härdelliin, kun meidän perhe oikein pääsi rentoutumaan! Voi pojat.

Meidän lentohan lähti keskiviikkoaamuna kello 7:50, ja pakattiin täyttä häkää vielä tiistaina kello 21:30. Silloin Mr. vilkaisee passiaan ja toteaa sen menneen vanhaksi viikko sitten. Siellä yöstä sitten rautatieasemalle passikuvakoppiin, soittelemaan kentälle että miten pikapassin saa, toteamaan että ei melkein mitenkään ja googlaamaan uusia lentovaihtoehtoja. Ei nukuttu yhtään, ja lähdettiin kentälle jo neljän maissa. Lentokenttäpoliisi aukeaisi seitsemältä, boarding kaksikymmentä yli ja passin saamiseen varoitettiin menevän puolesta tunnista neljäänkymmeneen minuuttiin. Sovittiin, että pidätän boardingia niin myöhään kuin voin, ja että kellon tullessa puoli kahdeksan Mr. varaa lennon puoli yhdeksältä lähtevään Norwegianiin, ja minä odotan sitten Roomassa. Olin jo yöllä ostanut netistä itselleni yhden lisämatkatavaran, että Mr:n laukku tulisi ainakin mun mukana Roomaan. Koska jos hän ei ehtisi Finnairille, laukkukin otettaisiin koneesta pois ellei hän viime tipassa saapuisi, eikä se sitten ehtisi Norwegianiinkaan.

Jätettiin laukut, syötiin aamiaista ja etsittiin optimaalisinta reittiä toisessa laidassa sijainneen poliisiaseman ja tietysti toisessa laidassa sijainneen ykkösterminaalin gaten välillä. Nähtiin että se on ulkona, ja laskettiin että siitä juoksee kolme minuuttia terminaaliin kun passi on poliisilta kädessä. Sinne poliisin eteen hänet sitten 6:40 jätin ja lähdin itse turvatarkastukseen. Varoitin henkilökunnan tilanteesta ja purin kynsiäni kymmenen minuuttia. Sain tekstarin että kaksi ihmistä mun takana. Mitä taivas sentään sekin nyt tarkoittaa, edessä oleva jono kiinnostaa paljon enemmän, oletko jo käsittelyssä, kello on kymmentä yli, missä mennään?! Ja sitten hän lompsi kahtatoista yli siihen pinkki passi kädessään että mä sainkin sen jo, lähdetäänkö Roomaan? Illasta alkanut paniikki melkein itkuksi purkautui, mutta ei vielä.

Saavuttiin keskiviikkona, ja perjantaihin asti paikalla oli tädit ja sukulaisia. Perjantaina yömyöhälle odotettiin veljeä Rooman -junalta ja lauantaille oli osuneet tosiaan ne Arezzon antiikkimarkkinat. Sain itselleni melkein paniikin kun etsittiin niitä peilejä, ja siellä oli niin monta, enkä osannut päättää, enkä tiennyt yhtään mitä tekisin sen kuljetuksen kanssa jos sellaisen ostaisin. Family sanoi että osta pois, kyllä sen aina jotenkin saa. Menin uskomaan, pöljä.

Meidän villa oli aika etelässä, joten paljon kivaa tapahtui juuri pohjoisemmassa. Päätettiin siis lyödä lauantaina kaksi kärpästä yhdellä iskulla, jotta loppuaikana voisi sitten rentoutua ihan rauhassa villalla. Lähdettiin ajamaan Toscanan kivoimpaan outletiin The Malliin, vielä pohjoisemmaksi. En tiedä minkä hepulin olen saanut kun en jotenkin pystynyt muuta kuin kiljumaan ja painamaan hanttarin paikalla jalallani lattiaan jarrua koko ajan moottoriteillä. Ei se liikenne niin kauheaa ole, ja tiet on ihan hyviä mutta joku siinä moottoritieautoilussa ahdisti nyt kovin. En käsitä, meidän paras lomahan on ollut kolme viikkoa moottoritiellä Amerikassa. Italiassa tiet on kapeita ja kuskit huolettomia, mikä ei ole rentouttava yhdistelmä. Lisäksi olin koko viikon vastuussa navigoinnista ja kehitin stressin siitäkin että pysyykö takana tulleet veli ja vanhemmat perässä, mutta poissa räjähtelevien pakettiautonrenkaiden ja keskiviivalla hortoilevien papparaisten tieltä.

Sunnuntaina oli meidän hääpäivä ja sain juilittua muun perheen jäämään villalle, etten taas kyttäisi kaksisataa kilometriä taustapeiliin säilyykö ne hengissä, ja lähdettiin kaksin kohti Firenzeä. Mr. toivoo aina pääsevänsä eri matkoilla katsomaan jotakin moottoriurheilutapahtumaa jos sellainen vain on, ja sattuipas sellainen tosiaan sitten hääpäivälle. Siispä kohti Ferrarin testirataa, Mugelloa Firenzen pohjoispuolella. Moottoritietä, kettu sentään. No onneksi hyvin nukutun yön jälkeen jaksoi taas.

Mugellosta sukkuloitiin illalla suuren Firenzen liikenteeseen miniautollamme. Mr oli hommannut hotellihuoneeseen romanttisesti meidän hääkuohuvaa Ferrari Maximumia, jonka vähemmän romanttisesti tyhjensin liikennestressissäni samantien. Illallinen oli aivan ihana, ja Firenze kovin kaunis.

Maanantaina oltiin sovittu treffaavamme muu perhe Firenzen pohjoispuolen toisessa outletissa Barberinossa. Sovittelin Disco bagia, mutta Guccillakin tuijotin vain kännykkää pala kurkussa. Kun sain viestin että ovat pian turvallisesti perillä, lähdettiin mekin iltapäivällä Barberinoon, yritettiin mennä sille samalle näköalatielle, jota oltiin eilen tultu Mugellosta alas Firenzeen. Päädyttiin niin käsittämättömille teille maatalojen väleihin jyrkänteiden reunoille, että jos ne tiet olisi olleet pienempiä, ne olisi olleet näkymättömiä, ja minä huutamaan parku kurkussa että navi käskee kääntymään tästä vasemmalle, missä on kiviseinä tai oikealle, missä on rotko varmaan kuolemaan ja nyt se käskee tehdä ympyrän ja sitten kuperkeikan.

Bing, siinä eksyksissä taivaiden tavoittamattomissa syttyy bensavalo. Nyt me kuollaan, ajattelin, vaikka Mr. sanoi että tällä pääsee vielä 160 kilometriä.

Tiistailta nämä pettävän seesteiset kuvat. Paitsi että tiistaina vietin muutaman tunnin villan pimeässä portaikossa (ainoa paikka, jossa netti toimi) selvittämässä miten sen peilin saa kotiin. Finnair lupasi ottaa meidän matkustajalennolle kyytiin, halvallakin, mutta eivät voisi taata sen ehjänä pysymistä, menisi matkalaukkuna. Ehdottivat Finnair Cargoa. Cargo sanoi että ilomielin, mutta eivät ota suoraan vaan jonkun huolintaliikkeen kautta. Soitin DHL:lle, sanoivat että ilomielin mutta soita Italian DHL:lle. Soitin Italian -numerolla, +39 -alkuisena, 0039-alkuisena, nollan kanssa ja ilman nollaa, ykkösen kanssa ja ilman ykköstä, numeroon ei saada yhteyttä.

Soitin uudelleen Suomen DHL:ään. Katso netistä lähin DHL Service point ja sen tarjoamat palvelut, vie sinne. Soitin uudelleen Italian DHL:ään, kolmeyseillä ja ilman ja nollilla ja ilman, ei auttanut. Löysin läheltä kolme service pointia, joissa oli kansainvälinen kuljetus ja pakkauspalvelut mahdollisia. Päätettiin lähteä seuraavana päivänä kokeilemaan. Menin altaalle ja luin tuota huonoa kirjaa (onneksi sain seuraavaksi lainaksi äidiltä, joka oli saanut alkuviikosta villalla käyneeltä serkultaan lainaksi Kuolema Ehtoolehdossa -kirjan, joka nauratti ääneen. Yhdeksänkymppisiä mummoja kuolemasta haaveilemassa ja naimisiin menemässä oli juuri sitä mitä kaipasin). Kävin illalla katsomassa toiseen huoneeseen nostettua peiliä, enkä edes tiennyt oliko se enää niin hieno.

Keskiviikkona lähdettiin vielä yhteen outletiin, siihen ihan lähimpään (moottoritietä vain 24 kilometriä halleluja) ja päätettiin että viedään se peili nyt vain pois ja pääsee siitä stressistä eroon. Voisi sitten rentoutua loppuloman. Löydettiin DHL service point, jossa elämäänsä ja varsinkin turisteihin kyllästynyt myymälävastaava näytti nurkassa laatikkopinoa ja sanoi että tunge se johonkin noista niin me toimitetaan. Tuijotin isointa laatikkoa, joka taisi olla 60 x 60 cm kokoinen. Sanoin että minulla on il specchio, ymmärtääkö signore, 110 cm pitkä ja 88 cm leveä. Se ei mahdu laatikkoon. Laita se laatikkoon, sanoi signore.

Peili takaisin takaluukkuun. Soitin Italian DHL:lle kolmosilla ja yseillä ja nollilla ja kaikella ilman, en onnistunut. Aloin vihata koko peiliä.

Torstaina muutama tunti jälleen netissä, UPS lupasi toimittaa. Löydettiin osoite, sain numeron toimimaan, peili taas autoon ja lähdettiin kaksin ajamaan Orvietoon 60 kilometrin päähän (moottoritietä 30 kilometriä). Osoite ei tiennyt hyvää. Miksi joku iso kuljetusfirma toimisi kaupungin korkeimmalla kohdalla, kapeimpien kävelykujien varrella, vanhassa keskustassa? Se kuitenkin toimi. Vastassa oli ihana poika joka sanoi kaikkeen yes. Specchio Suomeen, yes. Pakkaamme yes. Onnistuu yes. Minä sanoin että maksan mitä tahansa yes.

Tuotiin peili sisälle, ja hän antoi hinta-arvion ja ryhtyi pakkaamaan. Pakkauksesta tuli niin iso, että hinta nousi kahteensataan, mikä alkoi kuitenkin kuristamaan. Nyt se oli kuitenkin pakattu niin hyvin että soitin sittenkin Finnairille, saako sen vielä mukaan kun pakkaus on nyt tämän kokoinen. Pitää varmistaa joltain osastolta, haloo, ping, katkesi, uuteen jonoon viisitoista minuuttia, joku takaisin luurinpäähän, Mr:n pää UPS:n ovesta koko ajan ulos kysymään joko on valmista, mikä maksaa, UPS:n poika sulkee jo kohta, Finnair vastaa että pystyy varmistamaan parissa päivässä, minä että nyt on torstai kello kuusi ja meidän lento lähtee lauantaina kahdeksalta ja UPS Orvieto ei ole enää auki lauantaina, meidän on tuotava se tänne takaisin viimeistään perjantaina, näen että Mr. kantaa peililaatikkoa UPS:stä taas takaisin takaluukkuun, Finnairin Kira lupaa toimittaa tiedon perjantaihin puoleen päivän mennessä, meinaan huutaa Mr:lle että peili takaisin sisälle UPS:ään, maksan sen kaksi sataa, Finnair lopettaa puhelun, UPS sulkee oven, Mr. istuu autossa. Ja se kirottu peili istuu kanssa.

Perjantaina aamulla huomataan lenkiltä tullessa että villan pihan isosta viikunapuusta on katkennut iso raskas oksa. Mr. ilmoittaa siitä villan omistajalle, joka on aina ollut ylitsevuotavan liioitellun sydämellinen, halauksia ja kisses kaikissa tekstareissa, olette kuin cousins to us! Omistaja suuttuu nyt ja kysyy miksi ollaan kiivetty puuhun hakemaan viikunoita ja katkaistu oksa? Oksassa oli hedelmiä vääränään myös puolen metrin päässä maasta ennen katkeamistaankin, miksi ihmeessä me oltaisi kiivetty? Veljeni ja Mr. melkein nelikymppiset äijät varmaan saisikin päähänsä, että kiipeillään viikunapuussa. Sanottiin, että täällä oli kova tuuli pari päivää sitten, omistaja sanoo, että hän soitti useille ystävilleen alueella, eikä siellä mitään ole tuullut. Viimeinen ilta menee kaikilta vähän pilalle, hyvässä ravintolassakin vain selaillaan ahdistuneina omistajan viestejä että, we’ll talk tomorrow, tästä muuten puhutaan huomenna. Kukaan ei nuku.

Aamulla omistaja tulee itse aurinkoisena että ah! Ho visto, minähän näen että täällä on varmasti ollut kova tuuli, ei mitään ongelmaa, olette serkkuja edelleen, hugs and kisses. Todelliset jäljet löytyy kun iso oksa raahataan pois: villisika on möyrinyt nurmikon, syönyt hedelmiä ja todennäköisesti kiskaissut muutenkin raskaan ja painavan oksan sen päästä maahan. Vahinko syytöksestä on kuitenkin jo syntynyt, meille ei jää hyvä mieli omistajan käytöksestä. Ainakaan minulle ja Mr:lle, jotka sananvaihto omistajan kanssa käytiin.

Lähdetään ajamaan villalta jo kello 10, koska myöhäistä check outia ei saatu. Lento lähtee vasta iltakahdeksalta. Piipahdellaan monissa paikoissa, mutta ollaan silti Roomassa jo ennen neljää. Kentällä veljeni huomaa unohtaneensa Helsingin kentällä odottavan autonsa ja kotinsa avaimet villalle. Vanhempieni oli tarkoitus mennä hänen kyydillään yöllä Helsingistä kotiin. Alkaa jumalaton härdelli keksiä miten saada auton vara-avaimet Turusta Helsinkiin ennen kuin meidän lento saapuu, tai vaihtoehtoisen keinon keksiminen, minä, isä ja veli huudetaan välillä kurkut suorina kuten koko loman ja elämän, koska Italian kokoiset temperamentit. Äiti ja Mr -parat.

Laukut checkataan, peili ei edelleenkään mene siitä sisälle vaikka niin on luvattu. Alan uskoa, että siinä on joku kirous. Kuinka mones luukku tämä jo on, mihin sitä olen yrittänyt viikon aikana tunkea?! Oversize-matkalaukkuhihnalle se vihdoin menee, ja sinne se jää.

Lento lähtee, eikä veli tiedä onko avaimet kentällä vastassa vai ei. Ei ollut, mutta saavat bussin hyvissä ajoin. Me raahataan kolme isoa matkalaukkua, kaksi pientä ja se iso peililaatikko yöllä lentokenttäjunalla ja kävellen kotiin.

Ja arvatkaa vaan mikä näky odotti kotona kun peilipaketti auki saatiin.

Tänään laukut purkuun, ja pyykkikone päättää hajota. Siinä ei ole termostaatti toiminut vuosiin, epäilen, se pesee aina noin kolmessakympissä vaikka muuta yrittäisi. Tänään se päätti kuitenkin keittää lempimekkoni! Suunnilleen sadassa asteessa koko koneellinen, kampean luukun auki ja vedän kuumia vaatteita ulos koneesta, poltan kätenikin, raahaan ne suihkuun ja sitten alan jo huutoitkeä suihkun lattialla niitä huuhdellessani. Mr. meinaa joutua tungetuksi koneeseen kun uskaltaa sanoa, että suihkun kaivo ei vedä kun se vaatekasa on sen päällä ja kylppärin lattia jo lainehtii kun yritän huuhdella ja jäähdyttää vaatteita suihkussa.

Sitten menin nukkumaan ja menen kohta uudelleenkin.

Loma oli oikeasti ihana, ja sisälsi paljon kaikkea kivaa ja kaunista, ei vähiten perheen kanssa yhdessä oloa. Mun ihana, ärsyttävä, rakas perheeni. Ja Mr, jonka pinna ei katkea koskaan. Mutta aina joskus loma voi olla vähän tällainenkin. Mutta mitäs siitä sitten. Hyvä matka on tehty matka, sanon edelleen.  Ja niistä kaikista loman kivoista jutuista tulossa vielä pitkiä juttuja, älkää hätäilkö 🙂

Juuri nyt olo on kuitenkin sellainen, että tarvitsisin vähän lomaa.