Loma teki niin hyvää, kaikin tavoin. Oli ihanaa olla auringon alla ja tuntea lämpö kylmissä jäsenissä, nauttia, olla yhdessä, olla vain. Sen mä osaan. Sanokaa laiskaksi mutta en ole koskaan ollut se jonka tarvitsee koko ajan tehdä jotain, lomallakin ruokaa, pyykkejä, vaeltelua, vatsalihasliikkeitä, lattioiden pesua tai vähintään telkkarin ääressä kutoa. Ei, voin ihan hyvin maata koko päivän jossain. Tai viikon. Huomaan että kaikkein eniten mun mieli sitä tarvitsee. Mun tarvitsee paitsi säännöllisin väliajoin olla ihan yksin, myös ihan muualla kuin kotona. Mielellään mahdollisimman kaukana. Se on samanlainen tarve kuin nukkuminen. Mieli silloin jäsentelee, asettaa asioita tärkeysjärjestykseen, rentoutuu, rauhoittuu.
Siihen muistoon, tai sen loman odotukseen voi myös stressaavassa tai muuten kurjassa hetkessä paeta. Elämä on viime aikoina, ehkä viime vuosina, ollut jatkuvasti stressaavampaa, ihan tavallinen arki. Uskon että moni muu on samassa tilanteessa – jokin vaan vie mukanaan ja huomaamatta sitä kiihdyttää tahtia jatkuvasti eikä edes huomaa kun on jo oikeasti väsynyt. Työstressi on mulla ollut extrasuurta viimeiset puoli vuotta, ja tuntuu että viikonloppu ei nollaa enää mitään. Se on toisaalta aika vaarallinen asia, kyllähän sen pitäisi. Elämä pitäisi osata tehdä sellaiseksi, tai sitä pitäisi osata elää niin että se ei uuvuta.
Ensimmäiset asiat on mekaanisia – miten paljon tunteja sitä on valmis käyttämään mihinkin. Isot asiat on pyrittävä saamaan kohdilleen vaikka ne joskus ei omassa hallinnassa olekaan – työ, harrastukset, ihmissuhteet. Lisäksi on paljon tosi pieniä mutta tosi tärkeitä asioita. Laitanko läppärin tuntia aikaisemmin kiinni ja menenkö nukkumaan vai en. Ihan liian usein jostain selittämättömästä syystä valitsen jälkimmäisen. Ja joka aamu harmittaa.
Toiseksi se on sitä asennetta. Mitkä asiat antaa lipua ohi, vaikka niihin voisi tarttua, teenkö kaiken 200-prosenttisesti kireällä aikataululla vai 95-prosenttisesti ihan riittävästi ja lähden ajoissa kotiin. Annanko olla, vai vatvonko yöt läpeensä. Ymmärränkö olla riittävä näin vai vaadinko jatkuvasti rimaa niin korkealle etten sinne koskaan yllä. Ymmärränkö että kun olen täällä, en voi olla tuolla vai stressaanko joka ikisessä paikassa sitä etten ole toisaalla. Otanko asiat jonossa vai yritänkö kohdata ne rivissä.
Nämä jälkimmäiset asiat on mulle vaikeita. Murehdin ja stressaan välillä aivan valtavasti. Sitä olenko tarpeeksi hyvä, sitä pidetäänkö minusta, mokia ja toisten tahatontakin loukkaamista itken päiviä, sitä jaksanko, osaanko, pystynkö, olenko paksu, olenko vanha, loppuuko jääkarhuilta jää, elänkö oikein, ja miksi en elä jos en elä, ehdinkö ajoissa ratikkaan, mitä jos joku sairastuu, mitä jos en saa jatkaa työssäni, mitä jos.
Näitä asioita unohtuu kun katsoo merelle. Sitä ymmärtää ettei kaikki asiat ole kontrollissa. Eikä sille voi mitään. Ratikoita tulee, loukatessa on pyydettävä anteeksi ja toivottava parasta, laihduttaa voi aina mutta jos ei onnistu niin haittaako sekään, joskus osaan joskus en ja sekin on okei. Mitä jos. Sitten vaan niin on.
Kumpa saisit pian työelämäsikin kuntoon. Sinusta paistaa aikamoinen stressi kuvista väsyneissä silmissä kuin kirjoituksista ja huomaa miten paha on olla.. 🙁 Toivottavasti saat nykyisessä työssäsi jatkaa, tai mikäli et niin paikassa mikä ei aiheuttaisi tollaista kaaosta elämään. Onko se työ välttämättä kaiken tuon tuskan arvoinen? Muista, että meillä kuitenkin on vain yksi elämä – ja työ on vain pienenpieni osa sitä jonka pitäisi mahdollistaa kaikki elämän nautinnot 🙂 Tsemppiä tyttö.
Aivan mahtava postaus. Samoja tunteita tulee liian usein tämänkin ruudun taakse, vaikka tosiaan pitäisi vain muistaa olla armollinen itselle, koska tarpeeksi hyvä tosiaan on tarpeeksi hyvä! Kauniisti kirjoitit ja tämä teksti antoi voimaa muistaa tämän tärkeän pointin 🙂 Kuvat olivat taas upeita!
Iso sydän ja aamen! Kuvaa niin hyvin myös mun elämää viimeisen puolen vuoden ajalta. Olen muuten monta kertaa suhun törmännyt keskustassa (stockalla, salilla jne), mutta en vielä uskaltautunut moikkaamaan…
Ihanaa ja aurinkoista loppuviikkoa!
T: Olivia
Oh voin niin samaistua. Okei, en ole tällä hetkellä stressaavassa työssä, mutta stressaan sellaisen löytämisestä. Ja opiskelujen päättämisestä, kaikista elämän isoista ja pienistä valinnoista. Välillä romahdan siitä, jos joudun päättämään mitä laittaisin tänään ruuaksi koska päätöksiä on niin paljon, etten meinaa jaksaa tehdä edes niitä pieniä. Ja tosiaan kaikki mikä maailmassa tapahtuu on nuin ahdistavaa, sodat, kärsivät lapset ja eläimet ja vielä mitä. Saatan menettää yöunet, jos erehdyn sängyssä nukkumaan käydessä edes etäisesti ajattelemaan jotain mitä olen nähnyt tai lukenut uutisissa.
Mutta onneksi välillä on niitäkin hetkiä, kun sen koko maailman taakan voi heittää harteiltaan. Esimerkiksi eilen oli kaikin puolin huono päivä, joten päätin, että teen siihen jotain kivaa. Joten leivoin suklaakuppikakkuja Jonille ja se ilo, joka sen kasvoilla oli kun se tuli kotiin ja ne huomasi.. Se sai kyllä kaikki huolet ja murheet ja kiukut kaikkoamaan. Ja ton pienen teon vuoksi innostuttiin irtautumaan normaaleista puuduttavista iltarutiineistamme ja oltiin vaan yhdessä eikä hetkeen tarvinnut kantaa huolta.
Kunpa noita hetkiä osaisi ja jaksaisi enemmänkin järjestää ja niitä arvostaa. Elää olisi niin paljon mukavampaa. Hullua on olla niin tekemättä jos kerta kaikki ainekset hyväänkin oloon on olemassa.
Työhön liittyen vielä.. Suomalainen ajatus on niin se, että kaikki elämä pyörii työn ympärillä. Perhepiirissäni on myös yksi kroatialainen mies, joka ei voi ymmärtää sitä yhtään. Hän on kyllä maailman tunnollisin työntekijä, mutta aina painottaa sitä, että työtä tehdään vain siksi, että se mahdollistaa vapaa-ajan. Ei siksi, että se on elämän tarkoitus vaan siksi, että sen avulla voi nauttia elämästään kaikin mahdollisin tavoin 🙂
Huh, tulipa minäkeskeinen tilityskommentti! Mutta hei, tsemppiä sulle sinne. Sulje se kone vaikka edes tänään aikaisemmin! Se on jo hyvä alku! 🙂 Haleja!
Oi että. Hieman nousee ikävä lomiin ilman lapsia kun voit vaan maata viikon. 🙂
Niin totta jokainen tekstissä oleva pohdinta! ♥ Itsekin mietin usein näitä samoja juttuja.
Ihana postaus ja hyviä ajatuksia, jotka kuulostavat myös niin tutuilta! Itse olen nyt sattuneesta syystä miettinyt tosi paljon niitä prioriteettejä (ja myös sitä yhä vaativampaa työelämää) ja sitä, mikä oikeastaan on tärkeää ja mistä stressaaminen on turhaa. Äitiysloma on antanut minulle nyt tauon, joka tulee ehkä enemmän tarpeeseen, kuin osasin alunperin ajatellakaan.
Olen määritellyt itseäni todella paljon työni ja siinä menestymisen kautta, vaikka takaraivossa onkin jo jonkin aikaa kyteynyt pieni pelko loppuunpalamisesta noilla työtuntimäärillä ja viikonlopputöillä. Äitiyslomalle jääminenkin tuntui aluksi jopa pelottavalta, kun työelämän vaatimukset ja tavoitteet jäivät yhtäkkiä taakse, eikä tällä kertaa tilalle tullut myösään esim. koulutukseen liittyviä tavoitteita, kuten muutama vuosi takaperin. Aluksi tuntui siltä, että apua, onko mulla enää mitään merkitystä, kun en suorita työelämässä ja olenkin yhtäkkiä vain kotona. Täytyy sanoa, että ensimmäiset pari viikkoa on mennyt oikeastaan enimmäkseen vain levätessä pois sitä työväsymystä ja nyt vasta alan pikkuhiljaa orientoitumaan tulevaan. Kävin toissapäivänä toimistolla pyörähtämässä, ja tuntui oikeastaan ihan hyvältä kävellä sieltä pois, eikä jäädä tekemään töitä. Pidän sitä jo aika hyvänä merkkinä priorisoinnin onnistumisesta. 🙂
Kuviot ovat nyt siis menneet uusiksi ja menevät varmaan vielä entisestään vauvan synnyttyä, jolloin työajatukset jäävät väistämättä hetkeksi taustalle ja pääsee ns. nollaamaan ja peilaamaan elämää ihan uudella tavalla. Se jää sitten nähtäväksi, mikä fiilis vuoden päästä on ja miten elämä on muuttunut, sitä kun ei pysty loppuun asti etukäteen suunnittelemaan, olipa elämäntilanne mikä hyvänsä.
Tsemppiä siis sinne ja toivon myös, että työkuviosi järjestyvät! Tavalla tai toisella ne järjestyvät kuitenkin, etenkin kun kyseessä on niin kunnianhimoinen ja ahkera ihminen, kuin sinä! Ja jos välillä kaikkea on vähän liikaa, niin anna itsellesi armoa ja keskity vaan yhteen asiaan kerrallaan, koko elämää ei voi eikä tarvitse samanaikaisesti suorittaa! 🙂
Tähän haluan lainata Samuli Putroa;
"Mitäpä jos tuuli yltyy tästä vielä hurjemmaksi eikä talon katto kestä,
lentääkö se ilmaan?
Mitäpä jos sun selkä pettää uudenvuodenaattoyönä,
viedäänkö sut sairaalaan ja pistetäänkö sänkyyn?
Mitäpä jos on rintasyöpä, mitäpä jos oot lapseton,
saako vailla koulutusta adoptoida?
Mitäpä jos mä muutan Ruotsiin? Mitäpä jos mä sokeudun,
voitko silloin jättää mut vai oiskohan se julmaa?
Mitä, mitä, mitäpä jos sä pelkäät turhaan?
Mitäpä jos mun suudelmaan et tahdo enää vastata,
niin onko rakkaus, jonka rakensimme, tehty hiekkaan?
Mitäpä jos on ukkonen ja liekki syöksyy maata kohti,
polttaa koko pitäjän sen ihmiset ja linnut?
Mitäpä jos jäät työttömäksi? Mitäpä jos et aikuistu,
pyörit tuolla pillifarkuissas ja olet kuuskyt.
Mitäpä jos mä löydän toisen? Mitäpä jos se rakastuu ja
tahtoo mennä naimisiin ja viettää häitä viikon?
Tiedäthän, että pysyn tässä vierelläsi maailman tappiin asti.
Vaikka tää nuoruutemme kesii väistämättä ja vaipuu vanhuuteen.
Muistathan, että meidät tehtiin toisillemme mittatilaustyönä.
Mitäpä jos se työ on tehty hartaasti ja yksinoikeudella?
Yksinoikeudella.
Mitäpä jos sä pelkäät turhaan?
Ja elämä tapahtuu sinä aikana.
Mitäpä jos tuuli yltyy tästä vielä hurjemmaksi eikä talon katto kestä,
lentääkö se ilmaan?"
Ja haluan vielä muistuttaa itse työuupumuksen läpikäyneenä, että mikään työ ei ole oman terveyden menettämisen arvoinen. Valoa ja voimia 🙂 -Liinunen
Haastoin sut tollaseen The Liebster Award – haasteeseen, käy lukaisemassa säännöt tuolta mun blogin puolelta 🙂 http://sinaviola.blogspot.fi/
Heippa! Ajatuksesi kuulostavat samoilta kuin itselläni juuri ennen kuin sain pahemmanlaatuisen burnoutin, joten yritä pikkuisen hellittää, sulla on niin kovat vaatimukset itseäsi kohtaan 🙂 Olen samaa mieltä tuon ylempänä olevan kommentoijan kanssa, että onkohan tuo työpaikka sinulle oikein sopiva, kovasti on paistanut väsymys läpi kirjoituksistasi. Oot vielä nuori ihminen ja koulutettu, varmasti löytäisit jotain vähemmänkin stressaavaa työtä. Pidäthän huolen itsestäsi, oot ihastuttava nuori nainen juuri tuollaisena kuin olet 🙂
Vastaavien ajatuksien ja tunteiden kanssa on tullut painittua viime aikoina aivan luvattoman paljon. Siispä kiitos tästä, tää sai ajattelemaan <3
Onpa taas sattumaa, että juuri tänään työkaverin kanssa ruokatunnilla pohdiskeltiin tätä samaa teemaa. Mikä on tärkeää, mikä on tarpeeksi, kuinka vastata kaikkiin odotuksiin, varsinkin niihin päänsisäisiin. Älä polta itseäsi loppuun, työ on aina vaan työtä, tärkeimmät asiat löytyvät muualta….
Voi että, miten jokainen kirjoittamasi lause liittyen työelämään, ja elämään yleensäkin, niihin liittyviin paineisiin, toiveisiin odotuksiin ja pettymyksiinkin… kaikki oli kuin omista ajatuksistani! Olen koulutettu, hyvässä työssä ja elämässä on kaikki mallillaan mutta silti: jatkuva riittämättömyyden tunne, mä en osaa mä en riitä, joku tekee kuitenkin paremmin. Ja aina jos ajattelen asioita järjellä, en voi tehdä enempää kuin parhaani, ja kuten sanoitkin, ehkä joskus se riittävä taso on se paras taso, ei sitä vielä tässä vaiheessa haluaisi palaa ihan loppuun. On vaan äärettömän vaikea unohtaa viikonloppunakaan työasioita, se aika ei vain riitä kaiken nollaamiseen. Ja silti, en olisi vähempään työhön tyytyäinen mitä nyt teen. Ihan hullua!
Ehkä tässä opitaan relaamaan ajan kanssa? Niin itse ainakin uskon ja siihen pyrin. Ja hei, tämä blogisi ainakin auttaa pääsemään hektisestä arjesta irti! Ihanaa, että joku kirjoittaa niistä elämän haastavistakin puolista… ja sitten tulee väliin taas kaikkea kaunista ja ihanaa. Niinhän se elämäkin menee! Aurinkoista kevättä sinulle <3
-M
Kiitos tosi paljon Olivia <3 Ja tule ihmeessä moikkaamaan jos vain haluat, se olisi musta tosi kivaa 🙂 Ja samoin sulle kivaa loppuviikkoa! 🙂
Kiitos. Ja näin se tosiaan on, pitäisi muistaa olla stressaamatta ja ahdistumatta joka asiasta.. Kiitos kovasti <3
Niin, uskon sen. Ei se voi olla näkymättä. Kyllä mietin koko ajan sitä mitä kannattaisi tehdä. En kuitenkaan todellakaan voi ryhtyä sellaiseen, että vain jättäisin työn ilman mitään tietoa uudesta. Ei näitä asioita voi ihan niin päättää eikä niin nopeasti tehdäkään – en sitäpaitsi ole lainkaan luovuttanut vielä. On vaan vähän rankkaa. Katsotaan mihin se vie. Ja kiitos <3
Kiitos ihana Kirsi <3 Se murehtiminen vie niin paljon voimia, enkä tiedä miten siitä pääsisi eroon! Miksi se onkin meidän ongelma niin usein 🙁 Niin onkin niitä hetkiä, tosi paljonkin. Mulla on tällä hetkellä niin hyvä olla esimerkiksi tässä parisuhteessa ettei varmaankaan ikinä, että se auttaa melkein kaiken yli. Samoin on perheen osalta. Tänäänkin oli sellainen olo töistä tullessa että olisin ihan oikeasti voinut heittää hanskat tiskiin ja itkeä viikon. Mutta tulin vaan kotiin, aloin tehdä ruokaa ja ajattelin että ihan sama. Oikeasti tuhannen yhdentekevää mun elämän syvimmille merkityksille työasiat, mä selviän, ME selvitään ihan mistä tahansa. Ja se siitä. Se on maailman paras tunne. Ihan samanlaisia iltoja kuin kuvailit, mekin ollaan vietetty, etenkin tämän loman jälkeen <3
Ja olen järjestänyt niitä hetkiäkin ihan väkisin. Ja hetkiä joita muutoinkin tarvitsen – lenkkejä, aikaa perheen kanssa. Kynsien lakkausta. Kumpaakin ääripäätä – niitä miljoona kertaa tärkeämpiä kuin työt ja niitä turkasen turhimpia.
Mun elämä ei periaatteessa, niin olen ainakin luullut, ole koskaan pyörinyt sanan varsinaisessa merkityksessä työn ympärillä. Olen aina osannut irrottaa itseni siitä, ja pitää paljon tärkeämmällä sijalla muita asioita. Kuitenkin se vaatii sitä, että "kaikki on hyvin" siellä – ettei niitä asioita tarvitsisi miettiä, saati ahdistua ja stressata. Nyt niin ei todellakaan ole. Pelkkää pyörremyrskyä, oravanpyörää ja vuoristorataa. Paljon hyvääkin, siksihän siellä vielä olen. Mutta yritän suhtautua myös niin, että koetellaan. Koetellaan vain, ei kaada. Asiat voi selvitä hyvinkin, minä selviän joka tapauksessa. Pohjan kautta tai ilman.
Suljen koneen heti kun olen vastannut kaikkiin kommentteihin ja menen kirjan kanssa sänkyyn 🙂
Kiitos sinä <3
Heh, nautin siitä kyllä ihan tietoisestikin, koska toki toivon ettei näinkään aina ole.
Tsemppiä meille <3
Tunnistan niin paljon ajatuksiasi…! Uskon että tauko ja nollaus, etenkin noin ihanan asian takia, saa ajatuksia muuttumaan ja tekee enemmän kuin hyvää. Kiitos todella paljon että jaoit tämän, toivon sulle kaikkea ihanaa ja hyvää uudessa elämäntilanteessa, ja yritän oppia omassani edes hitusen vastaavaa. Mäkin toivoisin että saisin tämän stressin hallintaan, tavalla tai toisella. Kiitos hirveästi kannustavista sanoistasi <3
Kiitos todella paljon tästä <3
Uskomattomat sanat. Tiedän senkin kyllä että työ ei ole sen arvoinen, tiedän erittäin hyvin. Siellä ei olla, eikä sinne mennä. Kiitos tosi tosi kovasti <3
Moi Sina, kiitos tosi paljon 🙂 Kiva juttu, olen joskus näitä ennenkin tehnyt 🙂
Kiitos. Yritetään me jaksaa keskittyä niihin tärkeimpiin asioihin. Ja antaa itsellemme armoa <3
Kiitos sinulle tosi paljon kannustavista sanoistasi. Olen tietoinen siitä että tätä on mietittävä tosissaan, mutta en voi lähteä ainakaan ilman tietoa tulevasta. Toivon minäkin että löytäisin paikkani, mikä ikinä se onkaan. Se kuitenkin tulee, luotan siihen 🙂
Tuntuu että näitä pohditaan jatkuvasti – jossain naisten keskuudessa! Kunpa oppisikin (joiltakin, hyvin useilta) miehiltä sitä hyvällä tavalla huoletonta asennetta…! Kiitos, tiedän.. <3
Kiitos tästä kommentistasi tosi paljon. Pakkohan meidän on, oppia relaamaan! Ihan pakko! Mitään enempää ei voi tehdä kuin kaikkensa, eikä se vaan ehkä joskus riitä. Sitten sekin on vaan hyväksyttävä.. Kiitos vielä, ja samoin valoa kevääseen!
Voi tiedän niin tunteen, et arvaakaan… Olen ollut elämässäni aikamoinen stressaaja ja ylisuorittaja, nuorempana ja työuran alkuvuosina erityisesti töiden vuoksi. Aina oli joku asia mitä odotin ja minkä kuvittelin ratkaisevan kaikki murheeni. Lapsettomuusvuosina työ nousi entistä tärkeämpään rooliin ja olin jokaisissa yt-neuvotteluissa täysin varma, että lähtö tulee juuri minulle. Pahimpana pelkonani oli, että menetän työni ja tuon jälkeen en saa enää koskaan mistään töitä, saatikka ainakaan sitä lasta. Ensimmäisen hedelmöityshoidon epäonnistuttua olin täysin varma, että se johtui minun työtressistäni yt-neuvotteluihin liittyen ja emme tule koskaan onnistumaan. Sain kuitenkin jälleen kerran pitää työpaikkani, jonka jälkeen seuraava hedelmöityshoito onnistui! Raskausajasta en juurikaan pystynyt nauttimaan, koska pelkäsin niin kovasti kaikkea mahdollista. Pahin pelkoni tapahtui lapsemme syntymäpäivänä hänen joutuessaan teholle tarkkailuun infektio-oireiden vuoksi. Tuo kuitenkin muodostui jotenkin käänteentekeväksi asiaksi minun omassa suhtautumisessani asioihin. Ensinnäkin tajusin, että se lapsen saaminen ei ratkaise kaikkia murheitani, vaan valitettavasti huolien määrä on vakio. Toisekseen tajusin, että vaikka kuinka paljon olen esim. synnytystä ja siihen liittyviä asioita etukäteen murehtinut, niin kaikkia asioita en voi kuitenkaan hallita tai niiden kulkuun vaikuttaa. Joskus pitää vaan pystyä luottamaan siihen, että elämä kantaa ja vaikka se niin superkulunut sanonta onkin, niin asioilla on tapana järjestyä. Koska niillä oikeasti on, lyhyemmällä tai pidemmällä aikavälillä. Kokonaan en ole toki pystynyt luonnettani muuttamaan, kyllähän minäkin edelleen välillä murehdin asioita. Nyt olen kuitenkin oppinut suhtautumaan murheisiin eri tavalla. Osaan melko hyvin päästää asioista irti ja ihan oikeasti keskittyä tähän päivään ja hetkeen, koska ikinä ei tiedä mitä huominen tuo tullessaan. Lapsi kyllä auttaa tosi paljon siinä hetkeen keskittymisessä, jotenkin lapsen ilo ja kiinnostus uusiin asioihin on niin käsittämättömän aitoa, että sitä on ihan mahtavaa seurata. Tällä hetkellä työelämä ja työstressit tuntuvat aivan todella kaukaisilta asioilta, vaikka uskon kyllä, että niitä stressejäkin vielä varmasti tullaan kokemaan. Toivoisin kuitenkin, että osaisin suhtautua asioihin siellä työelämässäkin jatkossa melko paljon rennommalla otteella, ei aina tarvitse olla se paras työntekijä 🙂 Eli oikein hurjasti tsemppiä ja asiat ihan varmasti järjestyvät, tavalla tai toisella <3 Ja kiitos, että kirjoitat välillä näistä rankemmistakin asioista, moni ihminen saa varmasti vertaistukea ja voimaa kirjoituksestasi. Ainakin minua lohdutti joskus huonompina aikoina hurjasti, että joku muukin on käynyt läpi samanlaisia tunteita. Ja minusta kuvistasi ei kyllä ulospäin näy painavat murheet yhtään, näytät aina niin freesiltä ja kauniilta! t. Johanna
Tein itse äärettömän stressaavaa työtä, huono esimiehen johdolla, vielä syksyllä. Tunnit paukkuivat ties missä plussissa ja koskaan ei ollut aikaa pitää niitä pois. Tuntui, ettei lomaansakaan uskalla pitää. Joulukuussa johtaminen kaatui omaan niskaani, kun silloinen esimieheni irtisanoi itsensä ja vaikka työt kolminkertaistuvat hetkeksi, niin tulin töihin hymyillen. Vaikka stressi lisääntyi, niin paineet muualta vähenivät. Tarkoitus oli selvitä päivä kerrallaan ja siitä selvitiin kaatamatta koko osastoa tai edes tappiota tekemättä vaikka varmasti luvut olisivat voineet olla paremmatkin.
Sen stressin kohdalla tajusin, että en voi pitää kaikkia lankoja käsissäni ja kaikkea ei vaan voi hallita vaikka se tällaiselle perfektionistille olikin työn ja tuskan takana sen oppiminen. Teen tällä hetkellä kahden position työtä, joka tarkoittaa sekin aika venymistä, mutta nyt tiedän koska tämä loppuu. Koska uusi ihminen aloittaa ja koska hänet on koulutettu.
Nykyinen esimieheni on kuitenkin pitänyt huolta, että minä lomailen ja oma aikani on omaa aikaani aina. Teen annetut asiat ja uusi työni on, jos mahdollista vieläkin stressaavampaa, mutta jokin on viime syksystä muuttunut. Minulla on aikaa muillekin asioille, koska laitan ne kalenteriin. Jos olen sopinut menoa, pidän siitä kiinni. Tottakai ajattelen töitäkin ja olen töissä työaikani verran, mutta en enää kanna huonoa omaatuntoa siitä, että lähden joskus aikaisemmin.
Minulla se valitettavasti vaati sen, että stressiä oli niin paljon että vuorokauden tunnit eivät riittäneet töille. Siihen tarvittiin myös hyvä ja lempeä johtaminen joulukuussa sekä nykyinen esimies joka ei anna minun uupua. Kantapään kautta mentiin täällä ainakin.
Paljon jaksamista <3
Voi, nää on niin tuttuja tunteita 🙁 koskaan ei riitä, aina pitää suorittaa, saavuttaa jotakin ja olla jotakin. Oon ihan tietoisesti pyrkinyt kääntämään ajatusmaailmaa siihen, että riittävän hyvä on parempi kuin täydellinen. Se vaan tekee tosi pahaa, jos jossain ei suoriudukaan niin hyvin kuin ennen. Ennen ajattelin, että nuorena ja terveenä pystyy mihin vaan, mutta nyt sitä on ymmärtänyt, että on vaan ihminen kuitenkin ja ihminen tarvitsee niitä muitakin juttuja kuin työn tai opiskelut. Vaikka oon nyt superinnoissani uudesta työstä, niin samalla salaa pelkään jo, kuinka stressaavaa se tulee olemaan. Välillä on myös auttanut se, että kääntää ajatukset itsestään johonkin ihan muuhun, kuten vaikka koiraan tai kavereihin 🙂 Kaikki kääntyy kyllä vielä parhaiten päin <3
Mielestäni joka asiassa ei tarvitse tehdä kaikkeaan, vaan kuten Emmi tuolla alempana toteaa, usein riittävän hyvä on parempi kuin täydellinen. Tämän yritän pitää itsekin mielessä 🙂
Jensku
Kiitos Johanna todella paljon kun jaoit tarinaasi, kiitos. Musta tuntuu ihan samalta vaikka en mitään noin mullistavaa olekaan kokenut – siltä siis että olen alkanut oppia siihen että kaikki vaan järjestyy. Se on tosi helpottavaa – ihan kuin siitä ahdistuksesta ja stressistä voisi ison osan vain antaa pois. Kadoksiin sitä ei pysty unohtamaan, mutta tavallaan antaa jonkun muun kannettavaksi – kohtalon tai minkä ikinä. Tämä onnistuu multa vieläkin vain harvoin mutta todella paljon useammin kuin ennen. Toivon sulle ja perheellesi kaikkea hyvää – olet ihan hirmuisen onnekas. Kiitos vielä kauniista sanoistasi, tuntuu tosi kivalta <3
Kiitos Satu kun jaoit tämän. Kuten tuolla aikaisemmin sanoinkin, tuntuu tietyllä tavalla tosi hyvältä että muutkin käy näitä asioita läpi, saan siitä asioita perspektiiviin – en olekaan maailman ainoa ihminen jolla työelämä ei suju ihan iisisti. Hölmöä mutta stresseissään sitä luulee niin, tiedät varmaan 🙂 Kuulostaa tosi rankalta sinunkin työsi ja sen muutokset, mutta niin hyvältä että olet päässyt siellä parempaan tilanteeseen ja muistanut omat tarpeesi samalla! Tosi hieno juttu ja paljon tsemppiä sullekin jatkoon. Kiitos vielä tosi paljon <3
No niinpä! 🙁 Ja mä niin tunnistan ton tunteen kun odotat uuden työn alkamista, ja se aiheuttaa innostuksen lisäksi paljon epävarmuutta ja pelkoakin… Mä pelkäsin ihan kuollakseni että en pärjää uudessa työssäni ja olen joutunut kohtaamaan niitä pelkoja ihan tositilanteissa, mikä on ollut ihan kamalaa. Niitä ja muitakin ongelmia joiden olemassaolosta en edes tiennyt.. Äh niin monimutkaisia asioita, mutta sanalla sanoen olen ollut tosi stressaantunut viimeisen puoli vuotta, etenkin tämän alkuvuoden. Mutta en silti halua luovuttaa! Sä tulet pärjäämään ihan taatusti hyvin! Ja noin mäkin olen tehnyt, keskittänyt huomiota ihan väkisin kaikkeen muuhun – kuten nyt vaikka asukuvauksiin 🙂 Ja se on ollut tosi kivaa <3
Niin mäkin uskon, kiitos <3
Olet(te) ihan oikeassa! 🙂 <3
Tuossa ekassa kuvassa vasemmalla olet kuin ilmetty kruunanprinsessa Victoria! Kannustava kirjoitus, kiitos! Itsekin odottelen jännityksellä, minkälaisia esim. työstressejä valmistumisen jälkeinen aika tuo tullessaan.
Oi niinkö 😀 En itse huomaa mutta kiitos ehdottomasti 🙂 Kiitos myös tsempeistä, ja sitä samaa sinulle! Yritä olla stressaamatta ainakaan etukäteen!