Paossa, työmaalla

Kuin olisi leffassa. Lavasteissa, käsikirjoituksessa. Tai hurrikaanin silmässä, ehkä unessa. Tai sittenkin kehon ulkopuolella, sitä katselemassa. Eikö teistäkin tunnu siltä? Milloin viimeksi olemme kokeneet sen, kun koko maailma puhuu yhdestä asiasta? Kun amerikkalainen sisustussuunnittelija instagramissa ja ystäväjoukko kadunkulmassa lausuvat täsmälleen samat sanat. Olemme me ihmiset tietysti, useastikin. Nyt some ja armoton uutisvirta laitteissamme on kuitenkin edellisiin kertoihin verraten uusi, ja tilanne sen myötä myös. Ajantasainen, välkkyvä informaatiotulva poistaa välimatkat. Kaikkialla ihmisten huolet ovat samat. Tässä on tilanteen armoa, eikö olekin – nähdä taas, että me olemme samanlaisia kaikki.

Minulle tämä epätodellisuus näyttäytyy ihmeellisenä tyyneytenä. En pelkää minkään loppuvan, enkä pelkää itse virusta. Pelkään läheisteni puolesta ja terveydenhoitojärjestelmämme puolesta. Seuraan sitä työssäni erityisen tiiviisti. Prioriteettini on iso kuva, jossa voin kantaa konkreettisen korteni kekoon. Tapausten piikki romahduttaisi tai vähintään venyttäisi hoitokapasiteettiamme siihen pisteeseen, missä tarvitsevat eivät enää saisi hoitoa. Sitä on vältettävä.

Ainoa keino on sosiaalinen etäisyys. Sosiaalinen etäisyys nyt, eikä myöhemmin. Sosiaalinen etäisyys nyt, niin kauan kuin tarpeellista. Se tarkoittaa olemista poissa kaikkialta toisten ihmisten läheltä, missä ei ole ihan pakko olla. Ja itse asiassa pakko ei ole olla kuin kotona, meidän onnekkaiden asiantuntijatyötä tekevien. Kun me kaikki muut olisimme poissa kaikkialta, he, jotka kannattelevat yhteiskunnan perustoimintoja päätöksenteossa, ruuantuotannossa ja -jakelussa, terveydenhuollossa, sosiaalipalveluissa tai vaikka ratikan ohjaimissa ovat paremmassa turvassa. Ja sitä kautta kaikki.

Olen puhunut töissä etätöiden puolesta, pesen järjestelmällisesti käsiä ja välttelen kaikkea, mitä vältellä voi. Toivon, että mahdollisimman moni tekee saman. Virusta voi ilmeisesti sairastaa myös oireettomana. Se voi elää myös pinnoilla. Riskejä voi pienentää ihmisten ilmoilla liikkuessa, mutta jos riskin voi välttää kokonaan, miksi ei sitä tekisi? Seuraavasta seuraavaan, erilaisia polkuja, joita et osaa tietääkään, päätyen jopa tragediaan. En aio mahdollistaa sitä omalla toiminnallani lainkaan. Olen tietysti huolissani esimerkiksi pienyrittäjistä ja taloudesta, mutta vielä enemmän vaikkapa isäni terveydestä.

Hopeareunuksia on myös monia. Me onnittelemme itseämme siitä, ettemme varanneet matkaa tälle keväälle mihinkään. Suunnilleen koskaan en tietäisi mitään parempaa kuin olla kotona vain, ilman pakkoa mennä mihinkään. Nautin siitä siis nytkin. Töitä tietysti tehdään, mutta hiljaisessa, turvallisessa omassa kodissa tai muualla, missä asussa tahansa, nukkuen tunnin pidempään. Eikä mitään ole pakko päivän jälkeen. Kaikki ympärillä on hiljaisempaa. Kunpa olisi vieläkin hiljaisempaa.

Me tulimme mökille, jossa ei ole ketään missään. Yhteenkään kahvaan ei ole kukaan muu koskenut. Hitsi, meidän saaressa ei edes ole kahvoja. Maanantaina on aivan pakko hoitaa muutama asia, ja kaipaan myös omaan kotiin. Palataan siis Helsinkiin, tehdään töitä kotoa, ollaan illat vain, ja kävellä voi. Palataan mahdollisesti taas myöhemmin tänne ja sama jatkuu, niin kauan kuin on tarvis.

Ei tässä ole mitään hätää, tehdään vain kaikki ehdottomasti parhaamme ja sitten tämä on ohi. Mahdollisesti hopeareunukset jatkavat elämäänsä senkin jälkeen – kehittyneemmät etätyökäytännöt, vähemmät työmatkailulennot, läheisemmät ihmissuhteet, enempi ulkoilu, paremmat varautumisuunnitelmat seuraaviin kriiseihin.

Läppäri ja sirkkeli, työkaverini nyt.

Siellä palaa saarni, useampi euro per metri.

Kamerani oli viimeksi vahingossa jpg -asetuksella, mutta kai rimoituksen loppusuora näistäkin näkyy. Kaksi viikonloppua tähän vielä menee, tai ehkä puolitoista. Löysin instasta rakentajien tilejä, ja hashtagin ‘rimakatto’. Siellä kolme tai neljä ensimmäiseksi avaamaani tiliä mainitsi tehneensä oman kattonsa muutamassa päivässä. Lähetin kateellisia tiedusteluja tekniikoista yksityisviestillä. Ajattelin ihan oikeasti, että jotkut ovat keksineet jotakin, mitä me emme. Kuulemma eivät. Tekniikka on ihan sama, mutta he tekevät tämän kahdessa – neljässä illassa, kun meillä työpäiviä on kulunut noin 30.

Mysteeri on todellinen. Jollakulla rimat oli valmiiksi käsiteltyjä, yhdellä sentin leveämpää. Toinen ei ollut tehnyt kattovalojen kohdista pyöreitä, vaan katkaissut rimat suoriksi lamppujen kohdalta. Kaikki nopeuttavia tekijöitä, mutta ei nyt noin paljon. Yksi taas kehui tehneensä homman yksin vain muutamassa päivässä. En keksi, mitä me tehdään väärin, kun vuodesta on kulunut näiden kanssa nyt neljännes.

Ei voi muuta kuin jatkaa. Nyt tehdään makuuhuoneemme seinää. Vintille menee jämäpalat. Makuuhuoneiden seinät näyttää  u p e i l t a !  En olisi ikinä uskonut, että visio olisi toteutuessaan näin mahtava. Ollaan niin iloisia tästä valinnasta ja keksinnöstä. Kunpa olisi jo valmista, paettaisiin maailmassa kaikkea tänne.