Mökille ei nyt pääse (mutta onneksi rimoitus on valmis!)

Tilanteet kehittyy nyt niin hurjaa vauhtia, että mielen on vaikeuksia pysyä perässä. Vasta päiviä, saati viikkoja sitten todelliset liikkumisrajoitukset tuntuivat vielä hämäriltä, mutta nyt ne ovat jo totta. Uudenmaan maakunta suljetaan. Uudenmaan maakunta Suomessa suljetaan. Täältä ei saa lähteä pois, eikä tänne saa tulla. Teillä on poliisisulkuja, jokaiselta kysytään minne matka.

Pelkästä ajatuksen epätodellisuudesta kurkkuun meinaa nousta kauhu, mutta saan sen onneksi aika helposti taltutettua. Ajatus on hurja, mutta syy välttämätön. Ja jos jotain sattuisi, saisihan sitä mennä. Ei rajalle auennut railoa tai valtamerta, siellähän se muu Suomi on. Ja ulkona ei sodita, maassa on rauha ja kaupoissa ruokaa. Aurinkokin paistaa.

Meille rajoitus tarkoittaa kaikkein eniten sitä, että emme pääse mökille toistaiseksi jatkuvassa lähtulevaisuudessa. Tottakai myös sitä, että emme näe vanhempiamme, veljiämme, muuta perhettämme tai kaikkia muualla Suomessa asuvia ystäviämme – mutta heitä emme tapaisi muutenkaan koronatilanteen jatkuessa. Mökille pääsyn estyminen tuntuu silti vaikeimmalta.

Toisten näkemisen estymisen sisäistää jotenkin helpommin – tauti tarttuu ihmisestä toiseen, joten ihmisiä ei pidä nähdä. Mutta sitä on vaikeampi saada tajuntaan, ettemmekö voisi siirtää itseämme kahdestaan myös mökille, elämään ja olemaan ihan niin kuin täällä kotonakin.

Ymmärrän ja tiedän todella hyvin, miksi näin ei saa toimia, ja haluan ehdottomasti toimia sääntöjen mukaan. Kannatan niitä sääntöjä ja puhun niiden puolesta, enkä missään tapauksessa aio luikkia mökille tai minnekään. Yritän vain kuvailla, miten hullusti oma mieli tässä nyt toimii. Miksi muka mökille pääsyn isku tuntuu tässä tilanteessa meille jopa omituisemmalta kurjuudelta kuin läheisten näkemisen puuttuminen.

Rakastan tätä näkymää olohuoneesta meidän makuuhuoneeseen. Rimojen tunnelma on ihana. Se tulee aina näkymään makuuhuoneeseen johtavan lasioven läpi. 

En voi kieltää, etteikö ajatus tuntuisi myös helpottavalta. Paikka on rakkain ja tärkein, mutta vuosien työ on uuvuttanut pahasti – kuten hyvin tiedätte. Hengähdystauko on siis tarpeen.

Mr:lle tämä tulee ottamaan paljon kovemmille, ennustan. Hän kaipaa muutenkin paljon enemmän tekemistä ja aktiivisuutta kuin minä, joten kuntosalien ja vieläpä mökkitien sulkeminen tulee riivaamaan vielä paljon. Toistaiseksi en halua ajatella ollenkaan, kuinka kauan tämä kestää. Onnistun siinä hyvin. Jos kestää useita kuukausia, sitä tunteiden kirjoa en odota innolla. Meidän kummankaan osalta. Uskon kuitenkin vahvasti, että kyllä me pärjätään hyvin. Tämä nyt vain on näin.

Rakentaminen hidastuu, ja se on tietysti kurjaa. Mutta ei tämä tule estämään mökin valmistumista. Ja niin hidasta se on ollut muutenkin, etten tiedä huomataanko lopulta edes eroa! Kaikkein eniten tulen ikävöimään saarta ja oloa, joka siellä on. Meidän parasta paikkaa, mun rantaani, kallioitani, laituriani.

Onneksi koko rimoitusurakka on nyt valmis. Viimeinen viikonloppu toistaiseksi mökillä oli tosi tehokas, oltiin tahallaan pitkät päivät kun arvattiin rajoituksia tulevan. Rimoitettiin vielä jämäpaloista vaatehuoneenkin katto, vaikka luultiin ettei aika ja materiaali voi millään riittää. Jämäpaloja on kyllä vieläkin sen verran, että vintillä matala päätyseinä voisi tulla kyseeseen myös. Ei kuitenkaan pitkään aikaan, koska sitä ennen pitää päättää vintille tulevasta säilytysratkaisusta. 

Makuuhuoneisiin ja vintille tulee kokolattiamatto. Nämä vaihtoehdot selvisivät jatkoon. Kaurapuuronvärinen villasekoite tai matala sisal.