Saarnikatto rakkaudella

Takanani on pino 3,5 senttiä leveää ja 2,7 senttiä paksua, kahdelta sivulta minimimäärän pyöristettyä, sahattua ja höylättyä saarnipuuta.

Puolitoista-kaksi vuotta sitten lämpenin ajatukselle siitä, että mökin sisäkattoon tulee jonkinlaista puuta, eikä valkoista peruslevyä. Viime kesänä löysin mökiltä vanhasta sisustuslehdestä parin vuoden takaisen asuntomessutalon, jonka katossa oli uutuuspaneelia. Pientä, aallon muotoista, valkovahattua saarnirimaa. Ihastuin päätä pahkaa. Olin useaan kertaan yhteydessä valmistajaan, jonka kanssa saatiin sovittua mukava hinta katolle. Silti paneeli oli järkyttävän kallis, moninverroin kalliimpi kuin edullisimmat kattovaihtoehdot.

Katson kattoon, jossa rimoja jo on kiva määrä, ja valitsen pinosta riman, joka sopii katossa edellä olevan viereen. Saarnissa on iso värivaihtelu tumman harmahtavista tiikerikuvioista vaaleaan vaniljaan. Kuvioiden on soljuttava yhteen, ei tahdota jyrkkiä kontrasteja vierekkäin. Ei enää, alussa sellaisia tuli. Otan riman, asetan sen sirkkeliin, radiossa jotain aivotonta musiikkia ja juontajia, jotka puhuu kuin lapsille. Miksi ne aina tekee niin? Mutta tämä aivoton kanava kuuluu tänne työmaalle, se on ainoa kanava, joka kunnolla kuuluu vuosikymmeniä vanhasta, raksapölyä kiduksiinsa kiskoneesta ja lommoille kolhitusta Mr.n isoäidin vanhasta radiosta.

Toinen vaihtoehto sille unelmankauniille paneelille oli rimat. Itse suunnitellut puurimat, jotka olisivat edullisemmat, ja saattaisivat näyttää paremmilta. Käytiin katsomassa sitä valmista paneelia eri valoissa ja eri paikoissa, harvoin sitä löytyi isoina pintoina asennettuna. Aina kun nähtiin sitä jossain, se alkoikin yllättäen näyttää hiukan liian valkoiselta. Siihen on myös pakko jättää liikkumatilaa joka paneelin väliin. Ne raot alkoivat häiritä silmää. Itse suunnitellut rimat alkoivat houkutella, mutta minua kauhistutti. Mr. taivutteli pitkään, mutta en päässyt kauhuistani eroon.

Sirkkelöin riman päästä mahdollisimman vähän, muutaman millin, jotta se tasoittuu sahurin jäljiltä. Ojennan sen telineillä seisovalle, jotain hauskoja juttelevalle Mr:lle, joka mittaa sen toisen pään katon pohjalla oleviin poikkilautoihin sopivaksi. Hän piirtää siihen merkin, ojentaa puun takaisin ja sirkkelöin sen merkistä. Siten, että lyijykynän viiva katoaa. Kompressori pitää meteliä hetken, hän naulaa riman poikkilautoihin kiinni. Jos rima on tosi pitkä, kiipeän telineille pitämään sitä toisesta päästä kiinni. Sen on osuttava suoraan edellisen päähän, ihan tarkkaan. Meillä on taskuissamme pieniä puunpalasia, tasan sentin paksuisia. Pidetään niitä rimojen välissä, kun uutta rimaa kiinnitetään. Jotta rimojen väleihin jää juuri sentti. Parin riman välein tarkastetaan suoruus laserilla. 

Kasa jäässä, lähdössä lautalla saareen.

Kun rimoista oli jo päätetty, ratkottavaksi jäi vielä rimojen alle jäävä katto. Kaikissa kuvissa siellä on ollut jotakin tasaista mustaa. Se ei tuntunut hyvältä. Liian tummalta. Pohdittiin, miten sinne helpoiten saisi jotakin vaaleaa. Tehtiin radikaalin yksinkertainen ratkaisu: ruiskumaalattiin kaikki katossa valkoiseksi. Laudat, sähköjohdot, vihreä paperi. Ruiskumaalia piti ohentaa vedellä tietyssä suhteessa. Saaressa piti olla pihalla vettä, mutta se olikin jäätynyt. Sytytettiin yhtenä päivänä takka ja sulatettiin jäätä sen edessä. Sitä suli pienen pullollisen verran juuri sopivasti, kun uusi maalipurkki piti ohentaa.

Valmiista paneelista tietää, miltä se näyttää. Yllätyksiä ei tule. Rimasta ei ole mitään takeita. Mitä jos se on liian leveää tai liian kapeaa? Mikä on oikea koko ja mittasuhde juuri tähän rakennukseen ja sen kattokorkeuteen? Mitä jos se on liian ohutta, ja näyttää listalta eikä rimalta? Haluan rimaa, en jalkalistan näköistä lätyskää. Ei haluta lopputuloksesta ihan puun väristä, mutta ei liian valkoistakaan. Mistä helkkarista kukaan tietää, mikä käsittely siihen sopii? Ja herranjestas kuinka kauan tuollaisten yksittäisten rimojen paikalleen asettelu oikein kestää?

Kauan. Katto olohuoneessa on seitsemän metriä pitkä. Sitä saa edistettyä noin 70 senttiä yhdessä kokonaisessa työpäivässä. Otetaan eväät esiin puolessa päivää, lyhyenä talvipäivänä ei ehdi käydä mantereella syömässä. Istutaan sirkkelipöydän ääreen, kaivetaan litra kaakaota, musta ja valkoinen emalimuki sekä leipää ja jotain satunnaista muuta evästä vanhasta Picnicin juuttikassistani. Istutaan, syödään ja katsellaan kattoon. Että noinkin nopeasti, jo kolme tai neljä riviä taas! Ei viitsitä katsoa toiseen suuntaan. Siellä metrejä on vielä niin monta, puuttuvia rimarivejä satoja.

Ei ole olemassa opaskirjaa “Näin teet rimakaton”. Ei myydä kaupoissa kolmenlaista rimavaihtoehtoa parilla eri käsittelyllä, että siitä olkaa hyvä valitkaa. On vain Pinterest, mielikuvitus ja visio. On vain tuttu sahuri, joka summamutikassa löydettiin, kun rakennettiin kotiin Helsinkiin kirjahyllyä ja tarvittiin pitkää tammilankkua. Sahuri tekee mitä tilaaja haluaa, mutta tilaajan pitää tietää mitä haluaa. Kukaan ei ole koskaan tehnyt juuri tällaista, on vain toivottava parasta. Varmaa on vain se, että rimoissa on valtava työ. Paljon isompi kuin valmiissa paneelissa. Se maksaa joka tapauksessa tuhansia tuhansia euroja, vaikka onkin vähän edullisempaa kuin paneeli. Mitä jos sen kamalan työn ja hirvittävän rahakasan jälkeen katsotaan lopputulosta ja ajatellaan että voi perse. Väärä valinta.

Seuraavana aamuna avataan kuultovalkoinen käsittelytölkki ja otan kaupan parhaan pensselin esiin. Jännittää alkaa sutia sitä kattoon. Liian valkoista, liian keltaista, liian läpinäkyvää, syteen tai saveen? Voi perseen perse. Suditaan siihenastinen rimarivistö valmiiksi ja katsotaan lopputulosta. Se on jumalaisen kaunis. 

Pidän edelleen siitä kalliista paneelista, mutta kovin suureen pinta-alaan se tosiaan ei olisi ehkä sopinutkaan. Päädyttiin kompromissiin. Tehdään paneelista kylpyhuoneiden ja saunan katot sekä saunan takaseinä. Rima olisi mataliin tiloihin raskas, ja paneeli on valmiiksi käsitelty kestämään märkiä tiloja, myös saunaa. Materiaali on samaa, ja käsittely lähes samaa.

Katsahdan kattoon, käyn läpi edellisiä saumoja. Saumat eivät saa tulla samoihin kohtiin, niitä pitää sekoittaa mahdollisimman paljon. Edellinen aloituspala oli viisimetrinen, sitä ennen 118-senttinen, sitä edeltävä kolmimetrinen. Nyt etsin siis palan, josta saa sopivan 77-senttisen, yritän valita hukkapätkistä kauneimman. Säästää puuta mahdollisimman paljon, tehdä sirkkelin alle päätyvästä kasasta mahdollisimman pienen. Se on turkasen kallis kasa. Ja kauniin puun pinoaminen sirkkelin alle kamalaa tuhluuta. Se puu on kaadettu jossain meidän kattomme vuoksi. 

Koko pitkä syksy kesästä marraskuuhun kului rimoja pohtiessa. Ainakin kahteen tai kolmeen kertaan jonkun muun väsymyksen päälle itkin tätäkin asiaa – en jaksa enää miettiä sitä hemmetin kattopuuasiaa, iske sinne ihan mitä tahansa kuusta tai mäntyä vaikka suoraan metsästä! Millimetrien miettiminen tuli uniin, ja olin tulla hulluksi. Yksi ilta Mr. soitti mulle töihin, piirsin puhelimessa senttejä ja millejä muistivihkoni takakanteen, hahmottelin pyöristyksiä livekoossa ja lähetin kuvia hänelle. Valittiin niistä yksi: 3,5 senttiä leveä ja 2,7 senttiä paksu, lyijykynän verran pyöristetty kahdesta kulmasta.

Näin kaikki ratkaisut on täällä tapahtuneet. Solmu keriytyy ja paakkuuntuu niin että siitä tulee möykky mahaankin, eikä taivaasta putoa mitään ratkaisua minään herättynä aamuna. Kunnes aikaa ja pohdintoja on kulunut riittävän kauan ja lopullinen visio vain syntyy. Silti se on vain mielikuvitusta, kunnes lopputulos on silmien edessä, käsien kautta valmiiksi kulkeneena.

Ne on niin kauniita jokainen. Hihkaistaan vähän väliä, katso miten upea puu. Sivelen kuviota, ihailen sitä kauttaaltaan. Se tuntuu lämpimältä, sen pitääkin. Taloon tulee niin paljon metallia, lasia ja betonia, että tällä, juuri tälläkin puun palalla on tärkeä tehtävä. Se lämmittää meitä vuosikymmeniä. Sirkkelöin, ojennan, otan vastaan, sirkkelöin, ojennan, kompressori, naulapyssy. Valitsen pinosta huolella seuraavan. Tästä tulee mestariteos.