Kuulumisia juuri nyt

Tammikuu on edelleen tahmeissa uomissaan, ja tiedän mistä se johtuu. En ole palannut hyvien elämäntapojen pariin, kuten lupasin. Tai suunnistan sinne kyllä koko ajan, mutta paluu reitille tapahtuu kovin hitaasti. Olen antanutkin itselleni aikaa, koska PT:n pakkotreenien puuttuminen joka viikolta tuntuu henkisesti lomalta. Viime vuoden keskityin treenaamiseen ja terveyden opetteluun niin paljon, että aika ajoin se uuvuttikin. Onnittelen kyllä itseäni siitä että sen tein, mutta ääripäästä on taas vaikea palata. Tasapaino on aina ollut mulle kovin vaikeaa. Toisaalta ennen olen palannut tauon jälkeen kamalaan kuriin, joka sekin lopahtaa äkkiä. Nyt siis palailen sinne hissukseen, ensimmäistä kertaa koskaan. Katsotaan miten se toimii.

Viime vuoden salitreenien jälkeen olen palannut jälleen enemmän ohjatuille tunneille, joita rakastan. TUntuu, että joku muu tekee puolet työstä, aika kuluu nopeasti ja siellä on kivaa. Tiedän, että lihaskuntoa siellä kehittyy ja tulee ylläpidettyä heikosti, joten salillakin olisi käytävä. Hetken aikaa kuitenkin lillun vielä täällä ja otan ikävää tanssijumppiin ja joogaan takaisin. Olen koukussa BodyJamiin, joka on parasta nollausta mihin tahansa päivään.

Blogin suhteen olen rauhallisessa olotilassa, kiinnostelee palata tänne usein ja luoda tätä jotain omaa. En enää koe alkuaikojen paineita tulla postaamaan, enkä mieti mistä milloinkin mukamas pitäisi kirjoittaa. Tuntuu mukavalta kirjoittaa mitä tahansa mieleen juolahtaa. Kukaan ei kerro mitä tehdä, eikä mikään tästä riipu. Sellainen vapaus tuo paljon iloa luovuuteen. En kuitenkaan juurikaan ehdi tai pysty kuvaamaan mitään arkena, joten asutkin olisi joka kerta näitä trikoot + toppatakki + neule -juttuja. Minua ei siis näinä talvipäivinä täällä juurikaan kasvoillani näy, vaikka täällä tietysti olenkin.

Leffat myös kiinnostelee kovasti. Olen jostain syystä himoinnut visiittiä Tennispalatsiin tai Maximiin joka viikko, jopa pari kertaa. Ollaan käyty katsomassa autoleffa Le Mans 66 ja Jennifer Lopezin Hustlers. Lisäksi kävin yksin katsomassa Antti J. Jokisen ohjaaman Helene Schjerfbeckistä kertovan Helenen.

Kerta oli ensimmäinen, yksin leffassa. Sunnuntaiaamu oli ihana ja kokonaan minun, kävelin kaupungin läpi teatteriin, minä ja muut yksittäiset mummot. Mutta yksinäisiä me ei oltu, siellä salissa kukaan luulen. Suljin silmäni ja ajattelin, miten voinkaan nauttia juuri tästä hetkestä näin paljon. Suosittelen noita kaikkia elokuvia, tykkäsin jokaisesta kovasti, ja kovasti eri tavalla. Suosittelen myöskin yksin leffassa käymistä.

Kirjatkin houkuttaa, himottaa ihan. Tein suursiivouksen kirjahyllyyni, kuten kerroinkin. 75 kirjaa myin Finlandia-kirjalle ja pari sataa laitoin varastoon. Kirjojen kanssa näyttää käyvän kuten muidenkin tavaroiden elämässäni: haluan omistaa vain merkityksellistä ja tarkkaan harkittua, enkä mitään ylimääräistä. Siispä vaikka karsin, olen hankkinut muutaman uuden jo tilalle.

Eva Braunin elämäkerran olisin hankkinut, mutta sitä ei saanut enää mistään, joten lainasin. Sen sijaan ostin joululahjaksi ystävältä saamalleni Orjattaresi -mestariteokselle jatko-osan Testamentit. Myös Sally Rooneyn Normal Peoplen ostin, koska uskon kaiken, mitä Eeva Kolu sanoo. Iltaisin haluaisin vain tulla kotiin ja lukea. Sali tuntuu välillä varsin vastenmieliseltä vaihtoehdolta. (Ellei ole tiistai ja BodyJam.)

Kirjakerhokin elää ja voi hyvin. Yksi jäsen muutti Kairoon, muttei silti lopettanut kerhossa! Sovitaan tapaamisia hänen Suomi -visiiteilleen, otetaan mukaan Skypellä tai kuullaan arvio kirjallisesti. Terapiaa meidän istunnot enimmäkseen ovat, vaikka kirja-asiat otetaan nekin varsin vakavasti. Mutta puolet ajasta ventiloidaan elämää ja jaetaan sympatiaa. Hirvittävän tarpeellista, valtavan virkistävää, ehdottoman energisoivaa.

Viimeksi sain kirjakerholaiselta vinkin myös talven parhaisiin nauruihin. Netflixistä löytyvän stand up -koomikko Iliza Shlesingerin jaksoon Elder Millennial. Kokeile, jos kaipaat nauraa niin kuin lapsena – maha ja posket kipeänä, puhekyky kadonneena. En voi luvata, että toimii, koska huumori on vaikea juttu. Mutta minulla toimi. En muistanutkaan, miltä tuntuu nauraa. Ihan oikeasti nauraa, ääneen ja niin, ettei katkeamaan saa. Minä annoin kirjakerhokaverille vaihtariksi vinkin maalisävystä. Toivottavasti oli yhtä antoisaa.

Mökillä jatkuu kattorimaprojekti. Se on kiva vaihe, vaikkakin vain vaihe sekin. Maaliviiva koko projektissa häämöttää, joten paineitakin jo on. Priorisoidaan mökillä oloa tänä vuonna todella. Pakko sanoa monelle muulle asialle ei. Projekti sallii kaikenlaista säätöä hyvin vähän, jotta pää pysyy kasassa. Mökillä tai kotona, suorinta tietä, mitään muuta ohjelmaa en pysty vapaa-ajallani kantamaan.

Töissä on aika haipakkaa, mutta varsin mielenkiintoista. Tänään annoin yllättäen ensimmäisen TV-haastatteluni. Onneksi oli parempaa päällä ja aihe tuttu. Ei kannata kuitenkaan pidättää hengitystä (äiti ja isä) sen suhteen milloin se tulee ulos. Aina voi olla, ettei tulekaan, jos Maikkari saa parempia ideoita. Mutta tämmöiset pienetkin uudet jutut tuo mielekästä lisää tekemiseen.

Vuoden alku on saanut muutenkin kaikenlaisia myllerryksiä mieleen, ja eteen on tullut joitakin virityksiä tulevaisuuden suhteen. Katsotaan, toteutuuko niistä mikään, mutta jännittävää on ainakin haaveilla. Ja puntaroida, mitä sitä elämältä vielä haluaakaan. Ehkä muutoksia tänä vuonna, ehkä ei.