Meanwhile in life

kamerakurssi-3

 

Alkuvuonna olen ja en ole oppinut asioita, joita halusin. Viime postauksessa (muistatteko, melkein kuukausi sitten) kirjoitin tämän vuoden tavoitteistani. Lupauksista, if you will. Halusin hyvää oloa rutiineista. Unesta, hyvästä ja säännöllisestä syömisestä, liikkumisesta, rahan käytöstä. Kaikki niistä on mennyt tosi hyvin, jopa yllättävän helposti. Kyseessä ei ole projekti, vaan paluu normaaliin elämään. Sain rytmin arkeen, peilistä katsoo jotain paljon kivempaa ja mieli on yleisesti ottaen parempi. Töissäkin on meneillään normaalimpi kausi, vaikkei sitä uutisista uskoisi. Tai ehkä tilanne on vain päässäni – olen oppinut vähän paremmin taas katsomaan töitä vain töinä. Enkä ole yksinkertaisesti antanut niille liikaa tilaa ajatuksistani tai vuorokauteni tunneista.

 

kamerakurssi-11

kamerakurssi

kamerakurssi-7

kamerakurssi-8

kamerakurssi-12

 

Mutta kuten tavallista, ihan liian monessa muussa asiassa puristan taas mailaa. Hemmetti sentään, keskityn noista kaikkiin niin paljon, että rentous on kaukana. Pitää herätä puoli kuudelta, että ehtii treenata ennen aamupalaveria, roudata kaikki kamat mukana (ja suunnitella niiden roudausta), tehdä eväät, syödä oikeisiin aikoihin, antaa joka tapauksessa massiivinen osa energiastani ja tunneistani töille, tehdä kunnon ruokaa, pakata taas ja juosta kauhealla kiireellä nukkumaan, että ehtii nukkua riittävän määrän.

Fyysisesti olen jaksanut hyvin, mutta ei-unessa vietetty vapaa-aika on taas miltei poissa. Tätä en osaa, en vain vieläkään! Miten en täyttäisi kalenteriani kaikella hauskalla, vaan antaisin vain joskus olla? Tämän asian kanssa olen taistellut paljon. Joulutauonkin vaikutus alkaa hiipua.

Olin jo aikaa sitten ilmoittautunut (ja maksanut) viikonlopun kestävän kamerakurssin Emmin kanssa. Olen halunnut käydä sellaisen vuosia. Siitä asti, kun kameran sain. Kurssi oli aivan loistava, innostava, opettavainen ja kaikin puolin todella kiva. En silti meinannut millään saada itseäni sinne aamuisin. Näin konkreettisen tuskallisesti viikonlopun tuntien, minuuttien, sekuntien valuvan käsistäni kuin hiekka, jota en saisi koskaan takaisin. Miten voisin olla sekä siellä, että kotona? Entä mikä tekisi minulle juuri nyt aidosti hyvää? Totaalilepo vai salille ja ajan viettäminen tämän kivan asian kanssa? En tiedä. 

Lauantai-illalle oltiin sovittu aiemmin myös Janican ja Emmin kanssa illanvietto. Sekin olisi ollut ihanaa, ja antanut paljon. Ollaan kuitenkin puhuttu näistä asioista niin monesti, että uskalsin laittaa tytöille viestiä: mikä fiilis? (Ei) ihme kyllä, aika sama kuin minulla. Uskallettiin sanoa: vapaailta olisi itse asiassa nyt kaikkein parasta. Se tuntui tosi hyvältä.

Viikon alussa vähän mietin, että pitäisikö pitää vähän iisimmät muutamat päivät tai jopa viikko: hoitaen vain työt, ei mitään muuta. Mökilläkin on jäätä. En ehtinyt ajattelemaan loppuun, kun jo heräsin kurkku kipeänä. Kroppa taisi sanoa, että esimerkiksi nyt ois hyvä hetki. 

Mutta mailan puristaja palasi.

Kaikki on pilalla! Alkuvuoden treenit on hukattu! Lihakset surkastuu! Syömiset menee taatusti retuperälle! Putki katkeaa! Kalenterissa on viimein vapaa viikonloppu, luvassa ihania treenejä ja leppoisia viikonlopun päiviä, en anna niitä nyt millekään flunssalle! Kävin vimmaisia whatsapp -viestittelyjä PT:ni kanssa, joka puhui järjen sanoja. Älä treenaa. Uni ja lepo on (aina) tärkeintä, oli flunssaa tai ei. Tämä on maratoni, ei sprintti. Flunssa ei (tietenkään) pilaa yhtään mitään. On paljon tärkeämpää, miten suhtaudut vastoinkäymisiin, kuin tilanteisiin, jotka sujuu hyvin. 

Tottelin, mutta en tainnut vielä oikeasti uskoa.

En oikein itsekään tajua, miten tämä tasapaino on nyt näin sekaisin. Nyt, kun kaikki on viimein enemmän kuin hyvin viime horror-vuoden jälkeen. Stressaan myös sitä, että stressaan. Pitäisi antaa vaan olojen tulla ja mennä. Jättää analysoimatta kaikkea. Se ei ole koskaan ennen ollut näin vaikeaa.

Jälkikäteen ajateltuna kuvauskurssi onneksi sentään taisi antaa enemmän kuin ottaa. Oli ihanaa tempautua mukaan luovaan tekemiseen, iso ilo oppia uutta. Se on itse asiassa aika harvinaista aikuisena, ellei siihen aktiivisesti pyri. Että syttyy lamppuja, oivalluksia, oppimista. Saati monta päivässä! Tässä postauksessa master piecejani tuolta kurssilta. Voi olla, ettei bussi loskassa näytä sellaiselta, mutta se on! Kuvissa myös semmoisia ennen kuulumattomia asioita, kuin bokeh ja valomaalaus. Vau. Sain myös todella yllättävää uskoa siihen, että kalustoni ei olekaan aivan onnetonta – en vain ole osannut käyttää sitä. Vau!

Blogikaan ei ole unohduksissa. Ideoita ja luonnoksia on vaikka kuinka. Yhdestä mailasta olen kuitenkin oppinut päästämään vähän otetta. Blogin päivittämisestä stressaamisesta. Alku sekin.

 

kamerakurssi-13

kamerakurssi-2

kamerakurssi-10

kamerakurssi-5

kamerakurssi-6

kamerakurssi-4

kamerakurssi-9

4 comments so far.

4 responses to “Meanwhile in life”

  1. Tätä on nyt selvästi liikkeellä! Kirjoitin just tänään itsekin samoista teemoista. Tein nimittäin eilen jotain itselleni ihan poikkeuksellista ja peruin ystävän kanssa sovitun menon, koska en vain jaksanut. Pieni vihje siitä, että nyt en vaan jaksa, tuli kun pillahdin itkuun kesken graduohjauksen.

    Ja silti oli hirveän vaikeaa sanoa se suoraan ystävälleni, mutta onneksi niin tein! 🙂

    Toivottavasti sun ja teidän viikonloppu on ihana ja saat vähän kerättyä voimia, eikä flunssa niitä kaikkia nitistä <3

    • Eveliina says:

      Ah, niinpä! Kaikki porukat, joita tapaan, tuntuu ajattelevan samoja teemoja… Voi ja sinäkin! Pidetään itsestämme huolta! Onneksi sanoit! Kiitos, viikonloppu on ollut tosi hyvä, flunssakin meni aikalailla puolentoista vuorokauden totaalilevolla ja sinkillä…!

  2. M says:

    Samaa täällä, monessakin asiassa. Olen tietenkin todella onnellinen ja kiitollinen että on ystäviä joiden kanssa olisi sosiaalisia menoja (tällaiselle kaltaiselleni pikkulapsiarki-työelämä-eläjälle). Monesti arki-iltaisin mietin että arki-iltaisin on tylsää, työpäivän jälkeen kotiin ja lapsi melkein heti nukkumaan ja sitten on pakko olla kotona, tehdä jotain rauhallista, kuten katsoa tv:tä tai lukea kirjaa. No, sitten viikonloppuna kun näitä menoja olisi tekeekin mieli jäädä KOTIIN. Ristiriitaista. Nyt kolmatta viikonloppua kaikenlaista menoa, osa perheen kanssa, osa aikuisten kesken. Alkaa turnauskestävyys loppua, eikä saa levättyä eikä palauduttua, en tiedä miksi. Mikään ei tunnu oikealta, ei kivojen asioiden tekeminen, eikä tekemättömyys. Argh. Tuntuu että odotan koko ajan jotain, jostain ulkopuolelta, tapahtuvaksi ja ratkaisevaksi tämän.

    Mainitsemasi “ottaa työ välillä vain työnä” olisi nyt hirveän ajankohtaista minullekin. En ole aiemmin juurikaan joutunut painiskelemaan sellaisten asioiden kanssa kuten kuinka motivoitua, mitä saan työstäni, olenko itselleni oikeassa työpaikassa. Nyt tämänkin on tullut jostain, melkein 10 vuoden jälkeen, vaikka periaatteessa työelämä on kuljettanut minua kokoajan eteenpäin (niin, siitäkö se johtuu, se on kuljettanut minua, minä itse en ole ollut ohjaimissa, mitenkään tietoisesti tai aktiivisesti?) Ajattelen liikaa, että “työ työnä, edes välillä” on alisuoriutumista, vaikka eihän kukaan voi pitkällä aikavälillä koko ajan skarpata 110%. Tämä on varmasti siksikin tullut vastaan nyt, että työvuosia alkaa olla mittarissa sen verran, että tällainen aaltoliike alkaa näkyä.

    Kiitos hyvästä postauksesta, ja uniikista blogista, jossa yhdistyy luontevalla tavalla tosi moni asia: aitous, visuaalisuus, ajattelu, sivistyneisyys, muoti, sisustus – sen lisäksi että olet taitava kirjoittaja, osaat yhdistää näitä aiheita blogiksi, joka on hallittu kokonaisuus.

    • Eveliina says:

      Hei kiitos todella kovasti tästä kommentista! Lohdullista kuulla, että joku muukin painii saman asian kanssa… Ymmärrän tosi hyvin, mistä puhut! Kiitos todella paljon myös kauniista sanoistasi, tuntuu tosi mukavalta <3 Muistetaan pitää itsestämme huoli! <3

Leave a Reply

Your email address will not be published.


© Eveliinalivin. BLOG DESIGN BY KOTRYNA BASS DESIGN