Välillä vieläkin mietin, aika usein ja liikaakin, miksi bloggaan. Miksi tätä tekee? Minä tai muutkaan? Muiden blogeja lukiessa ei koskaan tule sama olo. Että miksi tuokin tuota blogia tekee, onpas noloa. Muiden juttuja lukiessa tipahtaa johonkin pehmoiseen, yleensä ihanaan, kauniiseen, syvälliseen, lempeään tai hauskaan (muihin en aikaa tuhlaakaan), ja ajattelee, että vitsit miten ihanaa on, kun tuo ihminen antaa minulle tämmöisen hetken.
Ei sen kummempaa. Näkee myös hirmuista tekemisen iloa, jopa taiteen tajua. Draivia ja paloa yleensä kuvaamiseen, kirjoittamiseen, luomiseen. Estetiikkaan tai päiväkirjaan itselle ja muille. Muille siksi, kun siellä ruudun takanakin on niin hitsin upeita tyyppejä. Paperinen päiväkirja ei vastaa, mutta kaverit vastaa aina. Ja blogissa niitä kavereita on vaikka kuinka paljon. Fiksuja ihmisiä, joilla on hyvä sydän.
Kun tunnustelen, miksi juuri minä tätä teen, syyt ovat ihan samat nuo kaikki. Silti olen sitä hävennyt, ja vieläkin häpeän. Kun kymmenen, parikymmentä vuotta vanhemmat työtutut pyörittelee silmiään pinnallisuudelle, tai ei oikein edes käsitä mitä se on. Kun kuvaaminen nolottaa, kun itsekin luulee, että kai pitäisi olla jotain järkevämpääkin tekemistä. Ristiriita tulee työmaailman ja blogimaailman asioiden kuilusta. Itsekin sorrun pitämään tätä mitättömänä hömppänä, enkä käsitä miksi se olisi erilaista kuin mikä tahansa muukaan harrastus.
Sain joitakin hetkiä sitten kuitenkin kaksi hyvää buustia tämän ajatuksen taka-alalle jättämiseen. Kävin joitakin hetkiä sitten keskustelun erään (työmaailmassani ja muutoinkin) arvostamani ihmisen kanssa, joka yllätti minut. Hän kuvasi sen, miten kaikista maailmoista tarvitaan, ja kannattaa ottaa palasia, jotta syntyy paras lopputulos myös (muissa) töissä. Me olemme kaikkea, emmekä toisaalta mitään ilman kaikkia (hyviä) puoliamme.
Blogin kautta saamani ystävät ovat tietysti luku erikseen. He eivät tosin olleet syy perustaa blogia (en uskaltanut moisesta silloin kuusi vuotta sitten haaveillakaan), eivätkä edes syy edelleen blogata. Syy blogata on minulle sama luomisen ja tuottamisen sisäsyntyinen tarve, kuin varmasti kaikilla muillakin, mutta silti kaverit, blogikamut, ystävät, ovat parasta, mitä blogin kautta olen saanut. Kuvauksia, viiniä, blogihöpinöitä, ja voi pojat miten paljon syvällisempiäkin juttuja näiden naisten kanssa on käyty läpi. Niitä ihan kaikkein raatelevimpiakin – tekee niin hyvää.
Kiitos sinulle, joka täällä mukana olet, peilinä päiväkirjalle, ja kiitos teille ystävät, jotka tätä kautta olette elämääni etsiytyneet! Ajoittaisista epäröinneistä huolimatta antaa paljon enemmän kuin ottaa <3
Ihanaa että jaksat kirjoittaa ja kuvata kauniita asioita meille lukijoille blogissasi! Harvoin kommentoin, mutta melkein joka päivä käyn tietyt blogit läpi. Itse olen juuri 50 v täyttänyt ja tykkään lukea juttujasi sekä asunnoista, matkoista että tyäasuistasi. Ne insp iroivat minua ja saavat tekemään erilaisia uudistuksia vaatetukseeni tai muuhun elämääni! Kiitos Eveliina, jatka vain ja ole ylpeä tästäkin tekemisestäsi sen vakiotyön lisäksi!!
Kiitos Päivi ihan hirveän paljon! Muistan sinut monesta kommentista! Tuntuu ihan mahtavalta kuulla tällaista palautetta <3 Kiitos <3
Kiitos sulle siitä, että jaksat kaiken muun ohessa inspiroida meitä lukijoita! Mielestäni on aivan mahtavaa että juuri sun kuvat ja kirjoitukset vetoavat niin yllä kommentoineen Päivin ikäisiin kuin myös meihin hieman nuorempiin (olen lukenut blogiasi vuodesta 2012, jolloin olin vasta yläasteella :)) Remppa- ja lifestylejutut ovat ihania, saatan jopa lukea postaukset useaan kertaan! <3
Miten huisia, että olet ollut mukana niin kauan! Ihan mahtavaa, kiitos sulle hirveästi! Tosiaankin tuntuu tosi hyvältä, että niin moni mukana on <3 Superkiva kuulla, että viihdyt noiden juttujeni parissa, niitä tulee aina! 🙂
Se miten kirjoitat muiden blogeista, on täysin se mitä itse saan sun blogia lukemalla.
“Muiden juttuja lukiessa tipahtaa johonkin pehmoiseen, yleensä ihanaan, kauniiseen, syvälliseen, lempeään tai hauskaan (muihin en aikaa tuhlaakaan), ja ajattelee, että vitsit miten ihanaa on, kun tuo ihminen antaa minulle tämmöisen hetken.”
Usko itseesi, sä tuotat samanlaista iloa myös! 🙂
Miten ihana, ihana kuulla <3 Kiitos älyttömästi <3 Sehän se siinä onkin, että tuntuu, ettei se omalla kohdalla ole niin arvokasta, kuin muiden. Ajattelen, että muut tekevät, ja niin niiden kuuluukin, tätä pää pystyssä. Minä aina en. Se vaivaa. Ja ihan omasta asenteestani kiinni, paljolti!
Tykkään sun blogista ja elän mukana 🙂
Ihana ihana kuulla <3 kiitos suuresti! 🙂
Hei vaan! 🙂 musta on vieläkin edelleen ihan super ihana lueskella sun blogia, sulla on jotenki upea kyky kirjoittaa ja sanoittaa elämän hetkiä. Oot mun suosikki! T.Mindis Mikkelistä :DD
Moikka Mindis, vitsi miten kiva kuulla! Edelleen yksi parhaista blogimuistoista se, kun tulit moikkaamaan siellä torilla! Niin, niin kivaa! <3 kiitos siis sulle vieläkin siitä 🙂 seurailen sua myös tiiviisti instassa, ihan kuin melkein tunnettaisiin! 😀
Oot hyvä kirjoittaja, sanat heräävät elämään tekstissäsi. Blogisi on yhtä aikaa syvällinen ja kevyt. Ihailen sitä, miten rehellisesti kerrot ajoittain myös esim. epävarmuudesta, stressaamisesta, peloista ja monista muista hankalista mutta niin kovin tutuista (ja tarpeellisistakin) tunteista. Se on huippua, kun kaikesta kuitenkin näkee, että olet vahva ja viisas nainen. Oot munki suosikki!
Kiitos tosi paljon ihanasta kommentistasi! Häkellyttävän kiva kuulla <3 🙂
Ihanaa pohdintaa!olenpa iloinen että löysin blogisi.
Voi kun kiva kuulla! 🙂