Hävettää myöntää, miten huonosti olin ymmärtänyt Australiasta mitään ennen sinne matkaamista. Sen luonnosta! Miten en ollut tiennyt miten mieletön se on. Miksi olin kuvitellut, että kaikki muu paitsi meri ja kaupungit on punaista hiekkaa? Ihan Surfers Paradisen takana, muutama kymmenen kilometriä sisämaahan päin on kuitenkin jo upeita vuoria, joilla on mahtavia sademetsämaastoja. Käytiin kävelemässä lyhyet, noin kilometrin mittaiset polut Natural Bridge ja Curtis Falls -nimisissä paikoissa.
Meidän hääpäivä osui tälle lomalle myös, ja sitä varten lähdettiin yhdeksi yöksi pois Surfers Paradisesta kaksin. Sademetsistä innostuneena etsin meille Mount Tamborinen pikkuisesta vuoristokylästä syrjäisen hotellin keskeltä metsää. Pethers Rainforest Retreat käsittää kymmenen “puumajaa”, eli isoa mökkiä, joissa ainoana tarkoituksena on ottaa iisisti. Ikkunasta näkyy sademetsä, nettiä ei ole, skumppaa on.
Paikka oli mahtava. Uudestaan en sinne kuitenkaan menisi, mutta tämä koskee vain minua: pelkäsin siellä kuin kirjaimellisesti viimeistä päivää. Paikka oli kylän viimeisen hiekkatien viimeisessä päädyssä, eli sieltä ei kukaan kuule, jos turisti kuolemankielissään tappajien kynsissä huutaa. Respaihminen lähtee viideltä, eikä meidän aikaan tainnut yhdessäkään muussa mökissä olla ketään. Talon ovi oli käytännössä paperia, ja katto eristämätöntä peltiä. Tiedättekö millainen ääni lähtee sademetsän eläimistä kolisevalla peltikatolla pilkkopimeässä yössä? Sellainen, että järki lähtee.
Valvoin koko yön ja kuuntelin kun isot liskot rapisti katolla, pomppasin vähän väliä hiipimään nurkkiin kännykän taskulampun kanssa, mietin pari tuntia mikä elukka pitää laahaavaa ääntä, mikä tömisevää, ja mistä ovesta mikäkin tulee sisälle. Kaikkein eniten kuitenkin pelkäsin ryöstäjämurhaajia. Se pikkukylän väki näki meidät ruokakaupassa ja heti tunnisti turreiksi. Ne varmaan tiesi myös, että mennään juuri tuonne Pethersiin, kun ei muitakaan majoituksia paikassa tainnut olla. Hotellin respa oli varmasti marketin kassan serkku, joka oli osa rikollisliigaa, jolle vinkki meidän olemassaolosta annettiin.
Tien päässä oli poliisilaitos, jonne suunnittelin juoksevani noin viidessä – kymmenessä minuutissa, mutta ei siitä varmaankaan olisi ollut apua, kun ne olivat varmaan juonessa mukana. Koko kylä vuorilla oli niin eristyksissä, että siellä oli varmaan omat lait kokonaan. Noihin talon seinänkokoisiin ikkunoihin ei saanut mitään verhoja, ja koko yön pystyin ajattelemaan vain, että heti kun päivän valkenemista alkaa näkyä, ei ryöstäjämurhaajat enää silloin tule. Kunpa siis näkyisi valoa jo, näkyykö jo, joko näkyy. Kun niin viimein hyvin hyvin pitkän yön jälkeen näkyi (hääpäivänviettäjäseuralaiseni siis ei todellakaan suojellut minua vaan nukkui täysillä), nukahdin pariksi tunniksi. Kello oli varmaankin noin viisi.
Seuraavana päivänä kärttyinen minä ja hyvin nukkunut seuralaiseni lähdimme vuorelta alas, ja matkalla tosiaan käväistiin tuo Curtis Fallsin polku. Sinne kurvattiin ex tempore tien vieressä olleen kyltin perusteella, ja jouduin vaihtamaan huolella suunnittelemani hääpäivämekkoni farkkushortseihin ja lenkkareihin. Oli se kuitenkin ihan hyvä, pääsin tekemään sovinnon sademetsän kanssa horror-yön jälkeen. Se sai kaiken anteeksi, kun oli niin kaunis.
