Onko nyt, koskaan, hetki lapselle?

summer-pics-2

Sain jokin aika sitten maanantaivieraiksi ystäväporukan, jonka kanssa säännöllisen epäsäännöllisesti nähdään, lyhyestikin, mutta nähdään kuitenkin. Tyttöjä oli tällä kertaa kylässä kolme, vauvoja jo kaksi. Oli ihana nähdä heitä kaikkia, näitä maailman uusiakin ihmisiä, joista toista en ollut tavannutkaan. Niin kiva jutella kuulumisia, syödä ja viettää iltapäivää. Katsoa miten onnellisia ystäväni olikaan vauvoistaan, miten rennosti he osasivat olla, siinä sivussa vain, vaikkakin koko ajan. Miten erilailla heidän päivänsä kuluvatkin kuin minun nyt, tai omansa ennen. Sanoivat että minä olen varmaan vähän uupunut kun he lähtevät, niin aina käy kun lapseton ja miksei lapsellinenkin on viettänyt aikaa toisten ihmisten lasten kanssa. Olivat väärässä.

Olin nimittäin kuolemanväsynyt, sain maailmanlopun päänsäryn ja halusin nukkua viikon kahden tunnin vierailusta. Niin oikeasti kiva hetki kuin se olikin heitä nähdä.

Arvaatte, ja sen viime videon ja kommenttikeskustelun perusteella tiedättekin jo, että aihe on mielessä paljonkin. Jos oikein mietin että miksi, niin varmaan juuri tällaisten kohtaamisten vuoksi. Sen vuoksi, että pitäisi jo, mutta se olo ja tarve puuttuu. Ja sitten tulee rimakauhu, mitä kauemmas sitä lykkää, sitä vaikeampi päätöksestä tulee.

Niin moni läheinen ympärilläni on kävellyt tavallaan samaa polkua tässä kanssani, ja siksi samoissa elämäntilanteissa olleena siihen vierelle päätynytkin. Nyt on toisin. Nyt tuntuu välillä siltä kuin porukka olisi varoittamatta loikannut jonnekin rajan taakse, kadonnut siitä polulta, tai itse asiassa lähtenyt juoksemaan niin kauas, etten minä enää näe sinne. Saanut lapsia. Minä olen vielä sillä polulla, jolta muut ovat jo lähteneet, mutta silti kokonaan eri tiellä kuin ne kymmenen vuotta nuoremmat, joilla tuntuu olevan kaikki maailman aika vielä edessä ja käytössä. On minullakin, en niin ajattele. Mutta tässä asiassa sitä on niin konkreettisesti vähemmän.

Olenko toisaalta koskaan antanut itseni oikeasti, ihan oikeasti miettiä, että haluanko lapsia ylipäätään? Nyt, koskaan? Mitä jos, taivas paratkoon, en haluakaan. Luin juuri, että nykyään jo 13% meistä suunnittelee elävänsä tietoisesti ilman lapsia. Olin yllättynyt. Tunnen itse heistä kaksi. Heidän silkalta selvyydeltä vaikuttava päätöksensä: en halua lapsia koskaan, se siitä, tuntuu rohkealta. Siinä mielessä toivon, että olisin yksi heistä: olisi edes kristallinkirkas päätös asiasta ja tieto omista ajatuksista sen suhteen.

summer-pics-3

summer-pics-6

Jos ei nyt ajattelisi ollenkaan ajankulua, vaan toiveita, haaveita ja ajatuksia omien lasten ja perheen suhteen, kyllä kuitenkin puen ne sellaisiksi, että omaa perhettä ja lapsia toivon elämältä saavani. En näe vanhenemista vain kaksin, toisaalta jopa haaveilen elämästä, jossa meillä olisi kouluikäinen lapsi tai kaksi. Sen tilanteen ja tämän hetken välissä on vain hämärää, ja sen hypyn ottaminen kamalaa.

Toisaalta tietyllä tavalla osaan kuvitella senkin, että eläisin oikein onnellista elämää ilmankin lapsia. Ainakin tämän lähinäön tulevaisuuden. Vauvakuumetta minulla ei ole, ei ole koskaan ollutkaan, enkä usko sellaisen olevan koskaan edessäkään. Siis sitä mitä vauvakuumeen kuvittelen olevan: suurta kaiken muun tilan vievää halua saada lapsi, vauva. Voi että kun sekin olisi helppoa: olisi sekin päätös ja selkeä tahtotila. En kuitenkaan toisaalta aio jäädä sellaista enää odottelemaan, sen tiedän. Päätös syntyy jollakin muulla tavoin. Suuntaan tai toiseen.

Ja niin muuten, puhun tässä nyt vain itsestäni, koska minun ajatuksiani täällä blogissa kaikesta on – mutta onhan Mr. yhtä iso osa tätä palettia. Hänestä sanon vain sen, että hän jakaa hyvin pitkälti nämä ajatukseni.

Muistan ensimmäisen kerran murehtineeni tätä asiaa 7-8 vuotta sitten, kun hän oli Kiinassa. Että koska tätä pitäisi alkaa ajatella, kuinka kauan eteenpäin vuosia voi laskea ennenkuin pitää alkaa stressata. Silloinkin, 24-vuotiaana, aika tuntui juoksevan liian nopeasti. Se seitsemän vuotta on nyt kadonnut, poissa, mennyt vielä nopeammin kuin olisin koskaan kuvitellut. Toista seitsemää, saati kymmentä tai edes viittä se ei välttämättä salli. Toisaalta tietyllä tavalla nyt paljon enemmän tasapainossa itseni kanssa olevana sitä on tietyllä tavalla armollisempikin. Näen, että on tässä vielä, joitakin hetkiä, ainakin, aikaakin.

Myöskään elämäntilanteemme ei ole ollenkaan sitä vastaan etteikö aika olisi jo. Moni ajattelee, että niiden peruspilareiden pitäisi olla kunnossa. Vakityöt, hyvä koti, paras parisuhde, esimerkiksi. Ne meillä on. Tuntuu muuten, että hyvin moni kenen kanssa tästä aiheesta puhun, painottaa juuri tätä, että älä näitä asioita murehdi. Että ei niiden kannatakaan odottaa olevan “kunnossa” ennen kuin lapsia hankkii, koska eivät ne tavallaan koskaan ole. Siitä ei kuitenkaan ole kohdallani kyse, en ole koskaan murehtinut. Edes silloin kun ne olivat hatarammalla pohjalla, opiskellessa, pätkätöissä, ei-naimisissa ollessa.

Okei, ei siis ole kyse siitä, ettenkö koskaan haluaisi lapsia, eikä siitä etteikö hetki olisi sopiva.

Minä en vain ole valmis siihen suureen mullistukseen, joka siitä seuraa
Pelkään altistaa tuuliajolle, jollekin isolle tuntemattomalle sen ison onnen mikä meillä itse asiassa kaikilla elämän osa-alueilla juuri nyt on
Enkä ole varma, olisiko elämä siten onnellisempaa kuin nyt, koska en voi kuvitella että olisi

Siinä se kai on.

Helpottaisi, jos olisi se vauvakuume, se primitiivinen tunne, joka pitäisi kaikkea muuta, eli tätä nykyistä onnea vähäpätöisempänä kuin elämää lapsen kanssa. Mutta kun ei ole.

Haluaisin, tarvitsisin, toivoisin, kymmenen vuotta lisää tätä elämää näin. Kyse on isoista ja pienistä asioista. Sunnuntaiaamuista nukkua, mennä, tulla ja matkustaa minne vain milloin vain. Parisuhteesta, siitä meidän tämänhetkisen maailman tärkeimmästä ajasta kahdestaan. Omasta tilasta.

Muistan muuten kun sain kerran blogissa ärtyneen kommentin koskien sitä, kun olin sanonut toivovani seuraavalta lomalta hotellia, joka on tarkoitettu vain aikuisille. En osannut silloin, enkä osaa vieläkään ajatella, että kumpikaan elämäntapa, lasten kanssa tai ilman, olisi toista huonompaa. Enkä osaa edelleenkään toisaalta kuvitella, että muita ihmisiä ympärillä tulisi taivuttaa elämään omien valintojen suhteen. Ajattelen niin myös lapsiasiassa: me ihmiset nautitaan, etenkin vapaa-ajallamme siitä mistä itse halutaan. Ei toisten valintojen kautta. Jos valita voi.

Olen monesti muuten ajatellut, että kynnys kasvaa sitä mukaa kun aikaa, nimenomaan yhteistä aikaa kuluu. Ollaan niin huolella rakennettu tätä meidän kahden elämää, että kolmas sekoittaisi sen täysin. Olen itsekin syyllistynyt kauhistelemaan ihan läheltä kun lapsi on tulossa suunnilleen kolmansilla treffeillä, mutta tullut siihen tulokseen, että on siinä toisaalta puolensa. Siihen kasvetaan sitten kaikki. Nyt me on kasvettu ihan kokonaan muualle kaksin. Olen toisaalta myös nähnyt miten lapsi tulee kymmenen onnellisen vuoden jälkeen pilaamaan kaiken. Ja senkin, miten kaikki on ollut hyvin, lapsi on toivottu, mutta elämä vie kaikista yrityksistä huolimatta lapsen ja sitä myötä vanhemmat onnettomille teille.

Sitten, näen aivan lähellä eroja, joissa jotakin mitä menetettiin, kadotettiin tai jätettiin kokematta, nousee lasten saannin jälkeen esiin, näen ongelmia, joita tekevät lapset, joita tekevät lapsettomuus ja näen tuskaa jota suurempaa ei voi aiheuttaa kuin oma lapsi. Toisaalta, sitä suurinta rakkauttakin, omissa vanhemmissani.

Kaiken tämän ympärillä pyörii sekava taifuuni ajatuksenpätkiä:

meillä on turvaverkko niin kaukana, että kukaan ei tule päästämään illalla leffaan, 
mitä jos en osaakaan, 
mitä jos me rikotaan tämä hyvä elämä tai parisuhde mikä meillä tässä on, 
ruuhkavuosiin ja kaikkien kolmen itkuun, 
mitä jos ollaan jo liian vanhoja 
ja jokin menee siksi vikaan, 
mitä jos ei saadaakaan sitä lasta, 
sittenhän siitä vasta pakkomielle tuleekin, 
kannattaisiko siis vain suosiolla päättää ettei koskaan, 
mitä jos joku ilta, yö tai päivä en jaksakaan, 
mitä jos se tuokin mukanaan raskaimpia suruja mitä ollaan koskaan koettu, 
mitä tehdä kun en osaa nähdä meitä vauvan kanssa, 

mutta mitä jos se sittenkin onkin niin iso onni, että se on suurempaa kuin mikään ikinä?

summer-pics-4

summer-pics

Olen lukenut viime aikoina paljon blogeja ja kommentteja aiheesta. Yhtenä ajatuksia herättävimmistä oli herkän ja rehellisen lisbet e:n Entinen elämäni eli miksi en lue Eeva Kolun blogia. Siitä päällimmäiseksi ajatukseksi jäi, että miksi minä en kuitenkaan kykene hahmottamaan sitä suurta onnea, jonka vuoksi pitäisi jaksaa vuosikausien väsymyksen läpi, jotta ehkä sitten joskus saisi juoda aamukahvia rauhassa ja käydä tunnin lenkillä silloin tällöin? Ja sekin tuntuu kovin vähältä palkinnolta jaksamisesta luopumisen tilalle.

Ainakin nyt kuvittelen tarvitsevani omaa aikaa hyvinkin paljon. Olen onnellisimmillani silloin kun miehen, läheisten, ystävien ja itse yksin viettämäni aika ovat aikalailla tasapainossa, myös määrällisesti. En ole koskaan ollut lapsi-ihminen sitenkään että pitäisin erityisemmin muiden lapsista, vaikka he suloisia useasti ovatkin, ja ne harvat muutamat niin kovin rakkaitakin. En tiedä saako näin sanoakaan, mutta usein vaikkapa koirat herättävät minussa suurempia hellyyden tunteita.

Oletan ja tiedän myös, että moni pitää tällaisia tunteita itsekkäinä. Että on itsekäs päätös, ettei hankkisi lapsia, ja ehkä edes pohtia että haluaako. Itsekin usein yllätän itseni ajattelemasta, jopa sanomasta, melkein tännekin kirjoittamasta jotain sellaista kuin että onhan tämä nyt aika itsekästä ajatella näin.

Mutta yksi päivä ruokakaupan kassajonossa tuli mieleen, että miksi oikeastaan lasten hankkiminen sitten olisi epäitsekäs teko? Ymmärrän sen, että kun lapsia on, on pakko asettaa toinen etusijalle, mikä on epäitsekästä. Toisaalta lasten hankintaan voi sisältyä, ehkä ennen vanhaan paljon enemmän mutta vieläkin, sellaisia ajatuksia kuin että he ovat vaikkapa turvana omassa vanhuudessa. Sekään ei ole kovin epäitsekästä. Entä se mitä koko tämä maapallo kestää, enää yhtään lisää ihmisiä?

Mutta sillä päätöksellä, että toivotaanko meille lapsia vai ei, en näe yhteyttä itsekkyyden tai epäitsekkyyden kanssa. Eikö oman halun ja tahdon toteuttaminen ole aina itsekästä? Eikä toisaalta, itsekkyys ole paha sana siinä kun se tarkoittaa sitä että tavoittelee sitä mitä elämältään haluaa.

Toivon muuten tässä välissä myös, ettei lasten hankkiminen kuulosta väärältä monen korvaan – tiedän hyvin ettei heitä hankita, vaan toivotaan ja ehkä saadaan. Joskus ei saada, ja se kohtalo on varmasti lasta toivovalle paljon minun murheitani mittavampi. En muuten voi itsekään vielä tietää onko se kohtalo myös meidän edessämme.

Sitten kaikki tämä, kuten ajatukseni aiheen ympärillä aina, pysähtyy hataraksi toiveeksi siitä, että meillä kaikki ne pelkoja aiheuttavat asiat olisi sitten toisin jos meillä olisi se lapsi. Tiedäthän, Sinkkuelämää -kohtaus jälleen (se on mun self-help -oppaani, kuten olette huomanneet, elämänviisauksia täynnä): Charlotte ja Trey ahdistavan ystäväperheillallisen jälkeen, jossa vieraat lapset vei hermojen rippeetkin. Kertovat toisilleen sen kuulemma pakollisen valheen, jonka kaikki lasta miettivät parit kertovat:

meille ei kävisi noin
meidän lapset olisi erilaisia
ehkä hankitaan aluksi vain yksi

Ja yhteen toiseenkin toiveikkuuteen ajatukseni usein johtavat, nimittäin omien vanhempieni suhtautumiseen tähän asiaan. Olen heille muuten kiitollinen siitä, että ensimmäistäkään painostusta, kysymystä tai minkään suuntaista vihjausta siitä että pitäisikö jo, emme ole koskaan, ikinä saaneet. Jutelleet olemme paljonkin, aina minun aloitteestani, kun minusta siltä on tuntunut. Parasta mitä he ovat sanoneet, ja mikä aina vie sitä raskasta taakkaa kohti kevyempiä asoita, on että

höh ei meillä koskaan ollut raskasta, väsynyttä tai ahdistavaa teidän kanssa pienenä
ettekä te koskaan rajoittaneet mitään mitä me haluttiin tehdä
te tulitte mukana

Aika on varmaan kullannut vanhusten päät, mutta silti se on kaikkein paras ajatus mitä tästä asiasta olen saanut. Että ei tämä asia olekaan niin iso mörkö vaikka kaiken mullistaakin. Saa minutkin ajattelemaan, että laastari irti vaan, ja benji-hyppy kuiluun. Että älä mieti niin hirveästi enää. Koska miettimistä on vuosikausia jo takana.

Useimmat teistä kertoivat viime kommenteissa jo niin rohkaisevasti omista kokemuksistaan ja ajatuksistaan, että uskalsin tämän kirjoituksen viimeistellä ja julkaista. Onko ketään, joka olisi ajatellut näin, sitten hypännyt syteen ja löytänyt itsensä savesta, vai ehkä jopa lopulta paremmasta onnesta kuin olisit tässä hedonistisessa elämänvaiheessa osannut kuvitellakaan?

Luulen, että moni lapsistaan onnellisin voi nauraa, vähän sääliäkin näitä ajatuksiani. Että voi, et tiedä todellisesta onnesta mitään. Kunpa minä kuuluisin teihin sitten joskus.

summer-pics-5

ps. Kesäkuvia taustalla, koska muuten vain. Oli ihana kesä.

117 comments so far.

117 responses to “Onko nyt, koskaan, hetki lapselle?”

  1. Ihanaa pohdintaa jälleen Eveliina! Isoja ajatuksia päätöksestä, joka on todella henkilökohtainen. Siihen ei kukaan voi sanoa mikä on oikein ja mikä väärin.

    Itse en ole samanlaista pohdintaa koskaan joutunut tekemään, koska olen aina tiennyt haluavani lapsia. Edelleen silloin tällöin mielessä käy, onko lapsilukumme vielä täysi… Mutta yhtä lailla siinä kohtaa kun haave ilmoitti täyttymisestään, mielen täyttivät lukuisat kysymykset: Osaanko minä? Mitä tästä oikein tulee? Muuttuuko kaikki? Miten me pärjäämme? Ollaanko me enää me?

    Muuttuiko kaikki? Kyllä ja ei. Elämä on hyvin erilaista lasten kanssa kuin ilman lapsia. Tehdään varmasti aivan erilaisia asioita nyt kuin tehtäisiin jos oltaisiin vain me kaksi. Kumpi sitten olisi parempi, omalta osaltani vastaan, etten ikinä vaihtaisi tätä lasten täyttämää elämää mihinkään. Mutta tämä on vain oma mielipiteeni. Jos olisimme päättäneet elää ilman lapsia, olisin varmasti silti tyytyväinen elämääni ja eläisin täysillä niiden erilaisten unelmien pohjalta.

    Vastuu tuntuu välillä valtavalta, mutta sellainen määrä rakkautta elämään tulee noiden pienten myötä ettei mitään rajaa. Tunteet lasta kohtaan ovat aivan erilaiset kuin mitään muuta kohtaan ikinä. Äidinrakkaus <3

    Elämä muuttuu, mutta niinhän se muuttuu joka tapauksessa koko ajan… Sinulla kuitenkin on vielä aikaa pohtia tätä ja olipa päätös kumpi tahansa, se on kuitenkin oma päätöksesi <3

  2. Anonymous says:

    Paljon voisin kommentoida, mutta oma kokemukseni on, että vanhemmuuteen kasvaa, siihen ei voi olla koskaan kokonaan valmis. Siihen kasvaa lapsen myötä. Tuskinpa kukaan meistä on koskaan valmis tai täydellinen vanhempi, edes silloin kun omat lapset ovat aikuisia.

    Vauvakuumettakin voi olla niin monenlaista, itselläni se ei ollut koskaan sellaista kaikennielevää tahtotilaa, enneminkin ehkä päätös siitä, että nyt. Nyt se laastari repäistään, koska jos ei nyt, niin sitten ei koskaan. Sitä vaan otti hypyn sinne tuntemattomaan, yhdessä puolison kanssa, käsi kädessä.

    Vauva muuttaa elämää, sille ei voi mitään. Mutta niin se elämä muuttuu muutenkin, oli lapsia tai ei. Muutos pitää hyväksyä. Mutta kunhan muistaa, että elämä ei ole pelkkiä lapsia, tai pyöri niiden ympärillä. Siinä mennään metsään, kokemusta on. Toki ensimmäinen vuosi vauvan elämässä on vanhemmille sitovaa, ja niin sen kuuluukin olla. Siinä opetellaan, vanhemmuutta, vastuuta, arkea, kaikkea. Siinä opettelee uutta elämää sekä vanhemmat että vauva.

    Kannattaa muistaa, että mikä tahansa uusi asia vaatii aikaa, jos sen haluaa opetella. Ei mitään asiaa osaa tuosta noin vaan, vaikka haluaisikin. Joten pitää olla armollinen itselleen, vaikka ei koe olevansa valmis, ei tarkoita sitä, etteikö jotain asiaa voisi toteuttaa. Pitää vain mennä rohkeasti sinne minne haluaa. Oli siellä suunnalla lapsia tai ei. Rohkeutta on myös valita toisin.

    -Hertta

  3. Anonymous says:

    Jos olisin parikymmentä vuotta sitten saanut elää pikakelauksella kaikki lapsensaantiin liittyvät tunteet ja ajatukset läpi, luultavasti en olisi missään tapauksessa tehnyt lapsia. Niin paljon tuli kaikenlaista sitten: huolta ja murhetta, yövalvomisia, epätoivoa, pelkoa, korvatulehduskierteitä, keskoshoitoa ja happiletkua, loputonta riittämättömyyden ja syyllisyyden tunnetta, imetystuskaa, Baby blues -ryhmää, ensi- ja turvakodin unikoulua, äitiiiiii, tuu pyyhkimään -huutoa, nukahtamisongelmia, tunnin kestäviä nukutussessioita, avioeroa, huoltajuuskiistoja, viikonlopputapaamisia, mykkäkoulua, sossutapaamisia, huostaanottoa, jne. jne. Jumaliste, vanhemmuus voi olla joskus kamalaa. Toki kaikkeen kasvaa ja kaiken oppii ottamaaan vastaan, koska elämä nyt vain on elämää. Mutta helpommalla olisin päässyt, jos en olisi tehnyt lapsia. Onneksi en tiennyt etukäteen, mitä tuleman pitää. Onneksi tuosta kaikesta selvittiin. Toki helpompiakin vanhemmuustaipaleita on olemassa, joten missään tapauksessa ei pidä jättää tekemättä lapsia, jos jollain toisella on ollut vaikea tie. Nimittäin se oma tie on meidän kaikkien kuljettava, oli se millainen tahansa. Joskus tie voi olla helppokin.

  4. Kirsi says:

    Voi että, tää teksti herätti niin monta ajatusta, etten millään voi enää muistaa niitä kaikkia ja kirjoittaa tähän. Mutta koitan saada joitain ajatuksia koottua 🙂

    Minä olen aina ja hyvin avoimesti kertonut haluavani lapsia ja onnekseni mieheni on asiasta samaa mieltä, eikä meidän ole tarvinnut siitä koskaan neuvotella. Siitäkin huolimatta samaistun tosi moniin sun ajatuksiin.ja varsinkin nyt mitä vanhemmaksi tulen. Tuntuu että päivä päivältä ajatus käy jotenkin pelottavammaksi.

    Nuorempana mulla oli ihan oppikirjamainen vauvakuume. Välillä sellainen olo, että en voi ajatella mitään muuta kuin vauvoja. Mutta sitten vanhemmiten se laski pois. Nyt tunnistan ehkä kuitenkin vauvakuumemaisiksi joitain mun ajatuksia. Vaikkei vauvat kokoajan mielessä olekaan, aina välillä se tunne läikähtää, kun näen vaikka telkkarissa vastasyntyneen vauva ja ajattelen, että mitä jos se olisi meidän oma? Ja välillä se läikähtää, kun mies tulee kotiin ja sanoo jotain hellyttävää, kuten nähneensä ulkona rattaissa tosi paksun vauvaan, joka oli puettu raidalliseen asuun ja se haluaisi samanlaisen 😀

    Mutta mulla on ihan supervahvana se ajatus, että nyt ei ole oikea hetki. Ei ole omaa kotia, ei ole vakituista työpiaikkaa (mulla). Tuntuu, että olisi totaalinen itsemurha saada lapsi ennen valmistumista ja työllistymistä. Ei sitä voi kieltää. Ja sitten vielä se pirulainen, että kuka haluaa palkata 27-vuotiaan naisen, joka on mennyt vuosi sitten naimisiin….

    Mutta todellakin, kaikki aina sanovat ettei koskaan ole "oikea hetki". Mutta silti pelkään, että mitä jos on kuitenkin väärä hetki. Ja se on tämä, jonka seurauksena kärsisi mun ura, meidän parisuhde tai lapsen hyvinvointi.

    Samaan aikaan pelkään ihan hirveästi, että mitä jos tulen vahingossa raskaaksi. Ja samaan aikaan pelkään yhtä paljon sitä, että mitä jos en koskaan tule? Kun on avoimesti vuosikymmeniä varmaan sanonut haluavansa kaksi lasta, niin mitäs jos se vaan ei onnistu? Niitä lapsia ei todellakaan vaan hankita tai tehdä, tiedän sen. Toki me on siitäkin mahdollisuudesta puhuttu, että mitä sitten. Mutta pelkään, että olisiko se niin iso kipu, etten siitä selviäisi. Iso osa mun äitiysfantasioita on ihan oikeasti, nolosti ja itsekkäästi raskaanaolohaaveet. Iso massu, jota mieas silittäisi. Se, että joku tarjoaisi paikkaa bussissa, koska huomaa, että olen raskaana. Noloa ja hölmöä haaveilla tollaisista, mutta haaveilen silti.

    Äh, en tiedä. Ei kai tässä asiassa ole oikeita eikä vääriä vastauksia? Eikä omaa suhtautumista mihinkään voi tietää ennen kuin on siinä tilanteessa. Oma lähipiiri on kyllä meille ollut sellainen esimerkki, ettei lapset aiheuta elämän loppumista, kyllä sen jälkeen voi vielä matkustaa, tehdä ja vaikka opiskella.. siitä saan paljon lohtua kyllä 🙂

    Niin joo ja piti myös sanoa, että on teillä tässä puolen kilsan päässä kyllä ainakin yksi hyvin kokenut ja lapsirakas lapsenvahti, joka päästäisi teidät ilomielin leffaan <3

  5. Anonymous says:

    Vauva-aika voi olla raskasta mutta myös ihanaa,jos on mies, joka osallistuu vauvan ja kodin hoitamiseen. Kannattaa myös etsiä luottohoitaja vauvalle ja viettää yhteistä aikaa puolison kanssa niin paljon kuin pystyy.

  6. Anonymous says:

    Kun saat oman vauvan käsiisi rakkauden tunne on sanoinkuvaamaton. Se on sinun, aina ja ikuisesti. Muiden vauvoja ei ikinä rakasta samalla tavoin , sitä turhaan murehdit.

  7. Anonymous says:

    Koskettavia ja rehellisiä sanoja, aivan ihana kirjoitus!

  8. Anonymous says:

    Hieno ja ajatuksia herättävä kirjoitus!

    Itse kuulun tuohon viittaamaasi 13%:n ryhmään. Näitä ajatuksia olen käynyt läpi 13-vuotiaasta asti. Ihan liian nuoresta asti, jos minulta kysytään. Ei tuossa iässä tarvitsisi uhrata ajatustakaan tähän aiheeseen. Terveydellisistä syistä johtuen olen kuitenkin saanut kuulla "tee lapset nuorena" -propagandaa jo pitkään. Turhauttavinta tässä on ollut tunne siitä, ettei kukaan kuuntele tai ota minua vakavasti.

    "Kyllä se mieli vielä muuttuu."
    "Biologinen kello alkaa tikittää."
    "Odota vain, kun löydät sen oikean miehen."
    "Noin minäkin ajattelin ennen lapsia."
    "Et ymmärrä rakkaudesta/onnellisuudesta mitään."

    Nyt, 13 vuotta myöhemmin, olen edelleen samaa mieltä. Minä en halua lapsia. Noin, siinä se nyt lukee. Mustaa valkoisella.

    Rinnalta löytyy tätä nykyä myös mies, jonka kanssa on kuljettu samoja polkuja kuuden vuoden ajan. Mutta silti, en edelleenkään tunne vetoa lisääntymiseen. Olen tyytyväinen elämääni näin. Parisuhde, kaksi koiraa, mielekäs työ ja pian kasassa oleva korkeakoulututkinto. Haaveita matkoista, ammatillisesta kehittymisestä, harrastuksista, uusien ravintoloiden kokemisesta, taiteesta, asunnosta kaupungin kattojen yllä, pakopaikasta meren äärellä… Kenties muutosta jonnekin muualle. Pienistä ja suurista asioista.

    Olen saanut työstää tätä aihetta itsekseni jonkin aikaa. Enää en tunne pakottavaa tarvetta vatvoa, että mitä jos kuitenkin. Varmasti asiaa helpottaa, ettei minun päätökseni ole enää minun. Se on meidän yhteinen. Silti edelleenkin sappi kiehahtaa yhdestäkin tutun tai tuntemattoman "jokos on pullat uunissa?" -heitosta tai kommentista, että olemme ottaneet koiria "lapsiksemme". Välillä on olo, etten ole nainen lainkaan, jos äidinvaistot eivät ole minuun sisäänkirjoitettuina. Tuntuu pahalta jo pelkästään omalta kohdaltani, enkä voi sanoin kuvailla, kuinka pahalta tuntuu niiden puolesta, jotka odottavat ja odottavat, mutta turhaan.

    Toivoisin, että vuonna 2016 alettaisiin jo ymmärtää, että on monta tapaa elää onnellisesti elämäänsä. Samalla toivoisin, ettei keneltäkään vaadittaisi perusteluita omille valinnoilleen, vaan kunnioitettaisiin toisten päätöksiä, vaikka ne omista poikkeaisivatkin.

  9. Anonymous says:

    En milläänlailla halua väheksyä tätä ajatusta tai pahoittaa mieltä, mutta juuri tälläiset kliseiset ajatukset ovat niitä jotka eivät ainakaan omalla kohdallani vie ajatuksia lapsen saamisesta tai lapsettomuudesta mihinkään suuntaan.

  10. kaisaH says:

    Kahden pienen lapsen äitinä en koe näin, lukiessani ajatuksiasi; "Luulen, että moni lapsistaan onnellisin voi nauraa, vähän sääliäkin näitä ajatuksiani. Että voi, et tiedä todellisesta onnesta mitään. " Koen asian ihan päinvastoin, niin että pystyt arvioimaan ja ajattelemaan lasten hankintaa todella realistisesti, huomioiden myös sen onnen tunteen mitä oma lapsi tuo. Ja tuohan lapsi tullessaan täyden tunteiden kirjon. Niin suuren onnen ja mukana myös myöhemmin sitä väsymystä, kiukkua, vihastumista, niin paljon tunteita äärilaidasta toiseen, mitä en ainakaan itse koskaan ennen ole kokenut. Elämä on ihanaa lasten kanssa, vaikka samaan aikaan myös täyttä kaaosta 😀

  11. Anonymous says:

    Kirjoitit ylös omat ajatukseni, sanasta sanaan.

    En tiedä. En tiedä haluanko lapsia vai en halua. En tiedä haluanko olla haluamatta? En vain tiedä.

    Vaikka on pitkä vakaa parisuhde, vakityöt, asunto, taloudellisesti hyvä tilanne ja terveys. Kaikki paikallaan. En siltikään tiedä.

    En tiedä kärsinkö itse myöhemmin jos en saakaan lapsia vielä kun se on ehkä mahdollista. Onko se nytkään mahdollista? En tiedä. Mieskään ei tiedä haluaako vai ei halua.

    Ikä tulee kai pian vastaan. Kohta 34.

  12. Anonymous says:

    Voi hitsi ku hyvä kirjoitus ja rehellinen pohdinta! Itse olen pyöritellyt asiaa samalla tavalla kuin sinä. Monta kertaa. Me emme ole naimisissa, ei ole omaa kotia, molemmilla kaikenlaisia virityksiä työasioissa. Alitajuisesti sitä on maalannut mieleensä kuvan ihanteellisesta tilanteesta hankkia lapsen ja se ei ole nyt, mutta entä jos lapsi sittenkin tulisi? Siitä varmasti ehkä kai luultavasti selviäisi, varmaan? Minulla on vielä sairaus, joka ei missään nimessä helpota lapsen saantia vaan se pitää ottaa huomioon jo raskautta suunnitellessakin. Voi olla, etten sen vuoksi koskaan saisikaan lupaa lastentekoon tai sitten saisin. Se vaatisi minulta ainakin järjetöntä panostamista asiaan ennen raskautta ja raskauden aikana, tietysti raskauden jälkeenkin. Entä jos lapselleni tulisi sama sairaus? Työskentelen lasten parissa ja joskus tulee vaihdellen olo, että voi kyllä, haluan oman lapsen ja yhtä usein ellei useamminkin voin todeta, että näin ilman lapsiakin on vallan hyvä. Ja ihan totta, mitä jos hankittaisiin koira? Vauvakuumetta en ole koskaan potenut kuin koirakuumetta, mutta molempia haluaisin siksi, että niiden kanssa olisi kiva touhuilla ja puuhailla. Eri asioitahan niiden kanssa tehtäisiin, mutta kuitenkin. 30 pärähtää mittariin ihan just ja ehkä tässä pitäisi olla jo pientä kallistusta ajatukseen tai toiseen. Äädöädöfääääääääää. -C

  13. Anonymous says:

    Olen itse kolmekuisen vauvan äiti ja oikeastaan aina tiennyt, että haluan lapsia, mutta silti omasta itsenäisestä aikuisesta elämästä luopuminen pelotti. Raskausaika valmisti mielestäni äitiyteen hyvin – joutui ottamaan iisimmin ja automaattisesti pohti asioita ja oppi laittamaan vauvan itsensä edelle. En nauttinut raskaudesta, vaikka se olikin minulla helppo ja pystyin urheillaan ja elämään varsin normaalia elämää lähes loppuun asti. Mielestäni raskaus oli liian pitkä, mutta näin jälkikäteen ymmärsi, että se on ikäänkuin vanhan elämän hyvästelemistä ja uuden elämän aloittelemista kaikessa rauhassa. Musta henkisesti raskaampaa kuin fyysisesti.

    Mielestäni on suuri valhe, kun toitotetaan, että kyllä sitä lasta rakastaa kun sen saa syliinsä. En mä ainakaan rakastanut. Sehän oli ihan vieras tyyppi, jonka viestejä ei osannut lukea alkuunkaan. Päivä päivältä tunneside voimistui ja voimistuu edelleen. Ensimmäinen hymy oli mulle ainakin ensimmäinen merkki, että tässä on jotain järkeä. Onneksi näitä merkkejä tulee koko ajan lisää.

    Itse näen, että yleinen ilmapiiri on edelleen aika lapsivastainen. Lapset tuntuvat olevan ihan ok, jos ovat hiljaa. Kauhukuvia vauva-arjen rankkuudesta maalataan niin ahkerasti, että itse luulin nukkuvani kun lapsi on kolme. Ja kuinka väärässä olin – olen nukkunut paremmin kuin koko aikuisiälläni. Samoin olin siinä käsityksessä, että vähintään joka toisella lapsella on koliikki. Siinäkin olin väärässä. Nämä uskomukset ovat syy siihen, että itse mietin lapsenhankintaa pitkään. Oman rajallisen kokemukseni mukaan vauva-arki on aika nastaa – ehtii nauttimaan ulkoilmasta, ei muista mikä viikonpäivä on jne. Tärkeintä on mielestäni se ihminen kenen kanssa lapsen saa – itse pääsen urheilemaan nelisen kertaa viikossa (muualle en ole vielä kaivannut), vaikka lapsi on täysimetyksellä, koska mies ottaa yhtä lailla vastuuta lapsesta.

    Mihin tahansa ajatuksesi muotoutuu on se täysin OK. Täyttä elämää voi elää lasten kanssa tai ilman. Ja kummastakin elämästä on OK haaveilla tai kaivata.

    -J

  14. Anonymous says:

    Tosi hyvä kirjoitus. Itse pohdin samanlaisia. Kun kuitenkin kerrot pitävästi perhettä arvona itselle ja haaveen yhteisestä lapsesta jollain tasolla olemassa niin ehkä ideaalitilanne olisi se yksi lapsi. Olisi jälkikasvua mutta ei niin lapsikeskeistä elämää. Mielestäni hyvä kestämään tarkoitettu parisuhde ei yhteen lapseen voi kaatua. Teillä on myös se vahvuus että olette olleet yhdessä pitkään ja lapsi tulisi väkisinkin vasta kun olette saaneet jo olla keskenään ja olette matkustelleet ym. Kai muukin elämässä olisi kiva kokea kuin ainainen vapaus kahden, mietin. Että olisi luotu jotain joka olisi osa kumpaakin ja olisi jälkikasvua, joku joka välittää ja on olemassa kun olet itse jo iäkäs jne. Mitä olisi joskus joulu ilman yhtäkään omaa lasta? En ole lapsirakas ihminen mutta silti koen että jotain yhtälöstä puuttuisi ja siksi lähtökohtaisesti se yksi lapsi voisi olla hyvä.

    Helena

  15. Anonymous says:

    Ei vitsi, kiitos ihan huipusta kirjotuksesta! Ahmin tekstin heti, mutta piti vielä palata hieman palastelemaan ja pakko on jättää myös kommenttia.

    Vaikka toivon ja itse asiassa myös uskon, että teillä ajatukset vielä ihan varmasti selkeytyvät, niin toisaalta on niin lohdullista kuulla, että meitä on muitakin kuin ehdottomasti äidiksi haluavia tai ehdottoman "ein" äitiydelle sanovia.

    Itselläni se "ei" äitiydelle on toki jo melko varma, sillä en koe lapsiperheen arkea omaksi enkä usko olevani ns. äitimateriaalia. Minun lapsiparkani katselisi kateellisena muiden pullantuoksuisia äitejä ja surkuttelisi omaa kohtaloaan. Kärjistetysti näin. 😉 Mutta silti näitä asioita on pyöritellyt, kun lähipiiriin on putkahdellut pikkuihmisiä jo hetken aikaa. 🙂

    Ja voi, todellakin se väsymys sen jälkeen kun on ollut pikkulasten seurassa (vaikka olisi ollut kuinka mukavaa), huh! ;D Ja sen jälkeinen onni omaan rauhalliseen (lue: kaikesta säätämisestä vapaaseen) kotiin palatessa. Toisaalta sinun ei kannata olla tästä huolissasi. Varmasti lasten kanssa oleminen on kuluttavampaa, kun siihen ei ole tottunut, ja oman lapsen myötähän se tulee äkkiä tutummaksi. 🙂

    Ja tuo mainintasi kouluikäisestä lapsesta: joskus ajatus juurikin vähän vanhemmasta lapsesta ja sen kanssa puuhailusta kuulostaa minusta ihan houkuttelevalta, mutta kun valitettavasti siihen ei ole oikotietä, vaan se pikkulapsiaika on pakollinen "paha". Siis siinä mielessä, kun en usko, että pärjäisin siinä tai nauttisin siitä (mikä ei olisi hyvä lapsellekaan). Toki joskus mietityttää, että entä jos olisi osannutkin ja entä jos kaduttaa sitten myöhemmin. Mutta toisaalta niitä pikkuihmisiä on kuitenkin lähipiirissä eli eiköhän sitä puuhastelua pääsee tekemään sukulais- ja kummilasten kanssa omaan makuun riittävästi. Odotan sitä, että pienet vähän kasvavat, ja puuhailun osalta on mahdollisuuksia vielä enemmän ja se on itsellekin sitten vielä luontevampaa. 🙂

    Itselläni tämä melko varma päätös äitiyden väliin jättämisestä ei itsessään herätä luopumisen tunteita, kun en ole edes nuorena siitä haaveillut. Mutta se luopumisen tunne tulee kyllä siitä ystävyydestä, jossa ollaan samalla aaltopituudella. Siitä, jossa riittää puhuttavaa (jostain muusta kuin lapsista) vaikka kuinka paljon, ja jossa saatte rauhassa keskustella silloin kun näette. Toki tiedän, että kärsivällisyys kannattaa, ja äitiyslomien ja pikkulapsiajan jälkeen on taas enemmän yhteistä. Mutta vaikka on ehdottomasti rikkautta, että ystävillä on eri elämäntilanteita ja omakin ajatusmaailma avartuu, niin silti toivoo, että elämä tuo vastaan myös niitä ihmisiä, keillä elämäntilanne ja ajatukset ovat samankaltaisia myös nyt aikuisiällä. Varmasti myös lapsen saanutta voi harmittaa ystävyyden muuttuminen, mutta äitien on melko helppo löytää uusia samassa tilanteessa olevia ystäviä muista äideistä. Kieltämättä miehillä lienee hieman helpompaa tässä asiassa, sillä isyys ei yleensä muuta elämää yhtä paljon kuin äitiys. Esimerkiksi ura-asioista isät usein keskustelevat edelleen ihan samalla innolla kuin ennen lapsiakin. 🙂

    Mainitsit ja olen ymmärtänyt aiemmasta, että teillä perhe kuitenkin kuuluu sen verran isosti niihin tulevaisuuden ajatuksiin, että ehkä enemmän on kyse siitä, milloin kuin että halutaanko ollenkaan. Ja kun teillä tuntuu olevan ihan upeat ja läheiset välit omien vanhempiesi (ja myös miehesi vanhempien) kanssa, niin teillä on jo upea malli siitä, mitä perhe-elämä parhaimmillaan voi olla. Ja luulen, että tuo perhekeskeisyys tukee sitä, että teidän kohdallanne pikkuihminen tulisi luonnollisesti osaksi perhettä. Ja tukeakin ihan varmasti saisitte rutkasti välimatkoista huolimatta! Ja sen, että olette rakentaneet vahvan ja toimivan arjen mallin teidän kahden kesken, voisi mielestäni ajatella myös vahvuutena. Hyvälle ja vankalle pohjalle voi rakentaa sen oman uuden ja muokatun arjen, eikä niin päin, että se lapsiperheen elämä vain vie mennessään. 🙂

    -MD

  16. Anonymous says:

    Jos jotain olen elämäni aikana oppinut niin sen, että omaa onnellisuutta ei voi laittaa kenenkään tai minkään varaan. Aito onnellisuus löytyy sinusta itsestäsi. Suosittelen esimerkiksi Anthony de Mellon Havahtuminen kirjaa 🙂

  17. Anonymous says:

    Minusta päätös on niin hlökohtainen, että sitä ei tarvitse selitellä kenellekään. Minulla on kolme lasta, enkä voisi kuvitella elämää ilman näitä huippu-tyyppejä. Mies on elämäni rakkaus ja olemme nauttineet kaikesta täysillä. Lapset ovat menneet siinä mukana, aivan kuten äitisi sanoi. Nautin myös omasta rauhasta, lukemisesta, matkustamisesta jne. ja sekin on onnistunut. Aamiainen viikonloppuisin on ihana myös lasten kanssa! Meillä lapset ovat olleet mukana lähes kaikessa ja on ollut ilo kasvaa itsekin! Nyt he ovat aikuisia ja suhteet heihin ovat lämpimät. Rakkaus on lisääntynyt heidän mukanaan. Olen kokenut asian niin, että olen saanut moninkertaisesti enemmän lasten myötä.
    Teillä on oma suhteenne ja elämänne. Toiset eivät voi siinä päätöksessä auttaa. Naisena asia on kuitenkin hiukan erilainen. Päätös on jossakin kohtaa tehtävä, mies kun voi tulla isäksi vanhanakin.
    Lapsettomien elämä on väistämättä erilaista ja tietyssä "ruuhkavuosi" vaiheessa voi todellakin tuntua, että ystävät menevät eri matkaa. Luonnollista sekin.
    Iines

  18. Anonymous says:

    Ehkä se, ettei ajattelisi lasten tuovan tai vievän onnea, ihan kun ei lastaa samoilla odotuksilla puolisoakaan..että ajattelisi oman onnensa olevan riippuvainen toisesta ihmisestä, toisesta elämästä. Läheinen ihminen, lapsi tai puoliso tai kuka vaan, on kuitenkin niin suuri vaalittava ihme. Lahja.
    Ei lapsiperheen elämä suista onnettomuuteen, jos molemmat vanhemmat suostuvat sen tuomiin muutoksiin, mitä ne muutokset nyt sitten kenenkin kohdalla ovat. Kyllä siihen voi minusta luottaa, että vanhemmuuteen kasvaa 🙂 Joskus puolison kanssa eri tahtia ja joskus mutkienkin kautta, mutta sekin on vain elämää.
    Monien tutkimusten mukaan meidän pitäisi viiden lapsen vanhempina olla superonnettomia ja eronneita aika päivää sitten. No näin ei ole käynyt. Viisi lasta, ilman vauvakuumetta. En ole ollut edes erityisen lapsirakas. Mutta jokainen lapsi on syntynyt toivottuna ja odotettuna, yksi kerrallaan. Ajatus on aina kypsynyt hiljalleen. Vuosien varrella minusta on tullut aivan vauvahöperö ja niin on miehestäkin. Niin se elämä kuljettaa.

    Uskallusta elää elämää, tehdä rohkeita hyppyjä asioiden suhteen! Oli ne asiat mitä vaan. Lapsia tai jotain ihan muuta.

  19. Anonymous says:

    Todella hyvä kirjoitus (taas kerran) ja myös itselleni ajankohtainen aihe.

    Olen itse usein toivonut, että joko a) haluaisin lapsia tai b) en haluaisi lapsia. Vaikeinta on kun ei tiedä eikä osaa päättää. Tunnen myös kovasti painetta ajankulusta, siitä etten voi vetkuttaa tätä päätöstä loputtomasti. Tavallaan tuntuu että voisin olla valmiimpi lapseen vasta 10 vuoden päästä kolkutellessani neljääkymppiä, mutta samalla tiedostan etten voi enkä uskalla lykätä asiaa sinne.

    Meilläkin on puitteet kunnossa: hyvä suhde, vakituiset työt ja asunto, jopa se tukiverkko lähellä. Silti en vain pysty ottamaan sitä askelta, tuntuu että tarvitsen vielä niin paljon omia juttujani. Tunnistan että paljon liittyy myös työhön, joka meillä molemmilla on vaativaa ja ja toisaalta niin mielettömän inspiroivaa ja antoisaa. En usko että pystyisin jatkamaan valitsemaani urapolkua jos meille tulisi lapsia. Niin karua kuin se onkin, toisen pitäisi tehdä jotain simppelimpää ja joustavampaa.

    Kiitos kirjoituksesta ja muutenkin mahtavasta blogista! Yleensä en kommentoi mutta nyt en vain voinut jättää väliin 🙂

  20. Suvi says:

    Hyvä kirjoitus. Paljon samoja ajatuksia…Vieläkin, vaikka kellon pitäisi tikittää täällä vieläkin kovempaa 😉

  21. Anonymous says:

    Toisaalta ihana, kun ei tiedä haluaako lapsia vai ei, joten asia ei (ainakaan vielä) ole pakkomielle. Ja ihana, että sinulla on mies, jolla on samanlaiset ajatukset.
    Minulla on ollut vauvakuume niin kauan kuin muistan. Suvussamme ei ollut pieniä lapsia, joten mieleeni on jäänyt joka ikinen kohtaaminen pienten lasten kanssa jo alakouluikäisestä.
    Lapset (kolme) eivät tulleet automaattisesti ja olisin ollut surullinen loppuelämäni ilman heitä. Vaikka minulla on yliopistotutkinto ja ura, tärkein saavutukseni on lapseni. Ja vieläkin olen vauvakuumeessa, vaikka lapset on jo iänkin puolesta tehty.
    Mutta jokainen elää omaa elämäänsä, eikä kukaan voi toisen puolesta määritellä mikä on hyvä valinta ja mikä ei. Teki niin tai näin, on tilanteessa, jossa ei etukäteen tiedä, onko valinta hyvä, olisiko toinen valinta johtanut suurempaan onneen vai mahdollisesti täydelliseen kaaokseen.
    Onnea pohdinnoillesi! Hyvää elämää voi elää monin eri tavoin.

  22. Anonymous says:

    Kuulostaa kliseelle mutta on vaan niin totta…:)))

  23. Anonymous says:

    Hyvä kirjoitus, josta tunnistan paljon omia ajatuksia ennen ensimmäistä lasta ja nyt pohtiessa onko toisen lapsen aika kenties koskaan? Kun vihdoin 32 vuotiaana kohtasin elämäni rakkauden, vauvakuume syttyi tosi vahvana. Siihen saakka en ollut ollenkaan varma, en ehkä uskaltanut toivoa itselleni sellaista elämää, en ollut varma olisiko minusta siihen. Halusin tulevalle lapselleni paremman elämän kuin oma lapsuuteni oli, vähintään ehjän perheen, ja niin kauan kuin en tiennyt pystynkö sellaista tarjoamaan, suljin asian pois, ja kanavoin ne "en ehkä koskaan halua lasta" -ajatuksiin.
    Onneksi kohtalo päätti toisin ja nyt minulla on maailman rakkain ihminen joka päivä elämässäni. Kohta parivuotias suloinen ja hauska poika, jonka puolesta vaikka kuolisin. Rankkaakin on ollut, mutta sitäkin vahvemmat tunteet ovat ääretön rakkaus, onni, ylpeys. Joka päivä ajattelen, kuinka onnekas olen juuri hänen äitinään.
    Eli varmaan tiedät mitä haluan sanoa: teillä on kaikki elämässä kunnossa, lapsen olisi hyvä olla perheessänne. Elämä jatkuu, erilaisena, mutta tuskin huonompana. Uudenlaisena kuitenkin. Lapsi kyllä kulkee mukana. Itse olen luonut päässäni liikaa esteitä "elämiselle", mutta niin ei tarvitse tehdä.
    Vaikea tilanne, ja ymmärrän hyvin pohdintasi. Toivon kuitenkin, että saisitte vielä tuntea sen vanhemmuuden onnen <3

  24. Emilia says:

    Taas hyvä kirjoitus sulta! Luulen, että moni noin kolmekymppinen pyörittelee samoja ajatuksia. Olen vuoden sinua nuorempi, ja samat ajatukset mielessä. Kuitenkin mulla on enemmän halu saada lapsia kuin jäädä lapsettomaksi. Muutos ja arki vauvan kanssa pelottaa: suodaanko meille ylipäätään lapsia, pärjäänkö vauvan kanssa, miten mieli pysyy kasassa ja mukana siinä kaikessa? Ihania ja lohduttavia kommentteja aiheesta tässä kommenttiboksissa.

    Tunnistan itsessäni kuitenkin jo jonkinasteisen vauvakuumeen. Silti pelottaa ihan sairaan paljon, että mikä fiilis sitten kun ehkäisystä luopuu ja toivottavasti vihdoin ne kaksi viivaa siihen tikkuun tulee. Haluan uskoa ja uskonkin, että vanhemmuuteen kasvaa ja arki muotoutuu erilaiseksi, mutta ei välttämättä yhtään huonommaksi!
    Samuli Putroa lainatakseni "Mitäpä jos sä pelkään turhaan?"
    Uskallusta valintojen tekemiseen, asiat kyllä järjestyy aina, tavalla tai toisella! Kiitos, että uskalsit kirjoittaa näin henkilökohtaisia ajatuksia.

  25. Anonymous says:

    Kyllähän se lapsi muuttaa aivan kaiken ja pysyvästi. Mikään muu muutos elämässä (ulkomaille muuttaminen, valmistuminen, työpaikan vaihdot, naimisiin meno, kämpät ja rempat) ei ole lähellekään niin iso muutos kuin vanhemmaksi tuleminen. Ja se muutos tulee kertarysäyksellä kun synnärillä saa syliinsä pienen, oman vauvan jonka äiti yhtäkkiä on. Ei siihen muutokseen voi mitenkään valmistautua tai puntaroida etukäteen millaista se vanhemmuus sitten on. Yövalvomisten tai arjen hankaluuden vuoksi tätä kokemusta ei kannata jättää väliin. Meidän vauva esim nukkuu 11h yöllä heräämättä ja äitiyslomalla on yhtäkkiä valtavasti aikaa tehdä, nähdä ja kokea. Ei sen vauvavuoden tarvitse olla mikään sumuinen ja uuvuttava kokemus. Paljon riippuu myös omasta asenteesta ja miten muutokset kokee.
    Ei lapsi myöskään tee elämästä onnellista ja täydempää vaan lapsi tekee jo valmiiksi onnellisesta elämästä vielä asteen verran ihmeellisempää, syvempää ja merkityksellisempää – mutta millään tavalla elämä ei jäisi merkityksettömäksi tai vaillinaiseksi ilman lastakaan.
    Me olimme jo matkustelleet, rempanneet ja luoneet kannukset työelämässä kun päätimme antaa lapsen tulla. Mielestäni tämä oli hyvä vaihe. Oli jo aika siirtyä kokemaan muuta, sillä ei ollut sellaista oloa että kahden aikuisen elämä oli vielä kesken.

  26. Anonymous says:

    Tämä on niin henkilökohtainen aihe, kiitos postauksestasi. En oikein tiedä mitä kirjoittaisin… Kovasti haluaisin, jollain tasolla, ja sitten toisaalta mietin mitä kaikkia ovia voi sulkeutua jos valitsee vanhemmuuden. Tuntuuko luovuttamiselta jos valitsee lapset sen kaiken muun sijaan?

    Mutta kuten joku kirjoittikin, näin henkilökohtaisia päätöksiä ei tarvitse kenenkään selitellä muille, jokainen varmasti valitsee kuten parhaaksi näkee – ja hyvä niin (:

  27. Marja says:

    Voi mikä postaus Eveliina <3 Ensinnäkin todella kiinnostavaa pohdintaa yhdestä elämän suurimmasta kysymyksestä – ja miten järkevästi analysoitua. Melkein liiankin järkevästi sillä toisaalta elämässä ei vaan voi miettiä kaikkia asioita loppuun asti.

    Itselläni ei ikinä ole ollut vauvakuumetta – enkä tunne oikeastaan mitään nähdessäni muiden vauvoja, en ainakaan sitä kuumetta 🙂 Silti jossain vaiheessa kolmikymppisenä havahduin tuohon samaan asiaan kuin sinäkin – siihen kuinka kaikki muut ympärillä olivat ne vauvansa jo saaneet, osa montakin. Ja siinä vaiheessa mulle iski ei niinkään vauvakuume vaan pakkomielle pysyä mukana muiden matkassa. Pakkomielle tulla raskaaksi. Ja kuinkas sitten kävikään… raskautta ei kuulunut muutamaan vuoteen, edes rankat lapsettomuushoidot eivät tuoneet toivottua lopputulosta. Elämä oli yhtä vuoristorataa – toivoa ja epätoivoa. Itse hoidot sen sijaan olivat hurjan kiehtovia ja jossain vaiheessa hormonien piikitys alkoi tuntua lähinnä yhteiseltä harrastukselta. En oikeastaan missään vaiheessa hoitorumban keskellä pysähtynyt miettimään haluanko niitä lapsia oikeasti vai en. Halusin vain raskaaksi. Lopulta muutaman vuoden hoitojen jälkeen viimeiseksi hoidoksi päätetty kerta onnistui – lopputuloksena kaksoset. Äärimmäisen rakkaat ja todellisen taivaanlahjat. Joita ilman en osaisi kuvitellakaan eläväni ja olevani <3 Varsinkin nyt kun tuo tuplapulmamme alkaa olla teini-iässä, huomaan nauttivani elämästä entistä enemmän – vaikka kyllähän myös se huoli ja murhe omista lapsista ja heidän tulevaisuudestaan on aikamoinen! Jos on rakkauskin lapsia kohtaan.

    Myöskään raskauden jälkeen en ole kokenut vauvakuumetta enää milloinkaan. Paitsi nyt 44-vuotiaana huomaan jonkin haikeuden hiipivän kuin vaivihkaa sydämeeni – tietoisuuden siitä etten enää ikinä saa lisää lapsia. Toisaalta, kuinka ihanaa elämä onkaan nyt kun lasten kanssa voi jo tehdä kaikkea järkevää… miksi edes haluaisin enää palata vauva-arkeen. Mutta ehkä tuo lopullisuus, se että juna meni jo, saa olon välillä haikeaksi.

    Ymmärrän myös tuon pohdintasi parisuhteesta sen jälkeen kun perhe kasvaa. Osa pareista hitsautuu entistä tiiviimmin yhteen lasten myötä, osalle taas käy juuri päinvastoin. Yhtäkkiä sitä havahtuukin siihen tosiasiaan, että parisuhde on ruuhkavuosien myötä miltei unohtunut eikä välttämättä ole enää muuta yhteistä kuin ne lapset. Surullista mutta totta, monessa perheessä. Eikä aivan vierasta allekirjoittaneellakaan. Mutta sitten taas toisaalta – mistä sitä tietää millaisia elämä yhdessä olisi parinkymmenen vuoden päästä ilman niitä lapsiakaan. Elämästä kun ei ikinä tiedä.

    Mitä tällä kaikella halusin sanoa… en tiedä! Kunhan jaoin omat ajatukseni. Kuten itsekin totesit – kuinka paljon helpompaa olisi jos tietäisi ja tuntisi selkeästi (asiassa kuin asiassa) mitä haluaa. Olisi se krooninen vauvakuume tai vastaavasti tietäisi vuorenvarmasti haluavansa elää ilman lapsia. Ja yhtäkaikki, sanoit mielestäni todella osuvasti kummankin päätöksen olevan aivan yhtä itsekäs. Onneksi sulla ei vieläkään ole mikään kiire asian suhteen. Anna asian siis olla hetki, mieti muita asioita ja kenties jonain päivänä tiedät mitä haluat, mikä tuntuu oikealta – tai kenties elämä yllättää ja tekee päätöksen puolestasi 🙂

  28. M says:

    Musta olisi kiva, jos teillä olisi lapsi. Olette yhtä kivoja kyllä ilmankin. <3

  29. Anonymous says:

    Todella hyvä kirjoitus ja kiitos että kirjoitit näin henkilökohtaisesta aiheesta. Hyvin samanlaiset ajatukset myös minulla, en ole mikään lapsirakas ihminen mutta toisaalta en osaisi nähdä elämäämme myöskään ilman lasta. Samalla pelkään että mitäs sitten jos jossain vaiheessa päätämme yrittävämme ja sitten käy ilmi ettemme voikaan saada lapsia. Sekin on pelottavaa. Suuria ajatuksia, ja on ollut jotenkin helpottavaa lukea myös muiden samojen ajatusten kanssa painivien kommentteja täällä. Joten kiitos tästä kirjoituksesta!
    -Laura

  30. Anonymous says:

    Ihana,rehellinen kirjoitus. Mitään muuta en sinulta odottaisikaan.
    Et ole ainoa kolmikymppinen joka pohtii näitä asioita. Ja on hyviä pohtia.
    Olen itse jo reippaasti yli nelikymppinen ja lapset teinejä.Mutta sinun ikäisenä olen samoja mietteitä käynyt läpi,sillä erotuksella ,että ei ollut puolisoa. Kun sitten puoliso löytyi,tuntui meistäkin,että milloin se oikea aika lapselle on vai onko ollenkaan. Mutta sitten vaan oli,vähän yllättäen,vaikean sairauden jälkeen.
    Minun ystäväpiiriin kuuluu pareja,joila ei ole lapsia,osalla ratkaisu tahaton,osalla ihan valmiiksi mietitty ratkaisu. Ketkään heistä ei ole itsekkäistä lapsenvihaajia,vaan ihania rakastavia ihmisiä,jotka elävät täyttä elämää.
    Olen itse elänyt perheessä,jossa vanhemmat kykenivät hoitamaan vanhemmuutta kovin huonosti. Minun elämässä on aina ollut varaäitejä eli sellaisi lapsettomia naisia,jotka kasvattivat ohjasivat minua aikuisuuteen.
    Olisi paljonkin kirjoitettavaa,mutta en saa oikein ajatuksia kasattua.pääpointti on se,että teillä on yhteinen tahtotila asian suhteen ja keskustelette asiasta. Älkää antako muiden vaikuttaa minkälaisen elämän te kaksi elätte. Jos päädytte elämään kaksin,te voitte antaa rakkautta ja olla kuitenkin tärkeinä aikuisina monille lapsille,jotka ovat teidänlähellä.
    -kirsi-

  31. Anonymous says:

    Ihmisellä ei pitäsi olla vauvakuumetta vaan lapsikuume. Vauva-aika menee niin äkkiä ja helposti ohi, ettei juuri sitä kannata jännittäää. Vauvan kanssa arki on helppoa. Se ei ehkä heti nuku, mutta olethan kotona äitiysLomalla. Ihmisten pitäis jotenkin tajuta vauvakuumeessa, että se monta tuntia vuorokaudessa nukkuva käärö vaihtuu ensimmäisen vuoden aikana koko ajan enemmän vaativaan toiseen ihmiseen. Ihmiseen josta sä olet koko loppuelämän vastuussa. Ihmisestä jonka kaikki tarpeet menee sun omien edelle. Todellinen rankkuus alkaa kun vastasynytynyt muuttuukin pieneksi ihmiseksi päiväkoti/yöheräily/korvakierteineen. Vauva-aika voittaa pikkulapsiajan 100 – 0. Mä niin plajon mielummin työntelisin vaunuja kauniissa syyspäivässä kuin pesisisin oman työpäivän päätteeksi kurahousuja.

  32. Anne Jennika says:

    Ihan samoja juttuja pohdin minäkin joskus, mutta useimmiten siirrän koko homman vain taka-alalle 😀 Aiemmin ajattelin ettei koskaan, mutten kyllä voi niinkään sanoa. Mun siskolla on seitsemän lasta ja kahdeksas tulossa, ikää 41 vuotta, joten luotan siihen, että kyllä tässä ehtii myöhemminkin jos haluaa 🙂 Tottakai asia ei ole itsestäänselvä koskaan. Monella ystävistäni on lapsi(a), jotkut ovat oikeastaan menneet lähes sekaisin niiden myötä ja koko elämä pyörii lapsen ympärille. Tottakai lapsi on kaikki kaikessa, mutta ei pitäisi itseään silti unohtaa ja jättää kaikkea lasten varaan. Saati alkaa tuputtaa aatteitaan liikaa muille. Huomaan todella usein tietynlaista vähättelyä äiti-ihmisiltä lapsettomia kohtaan, niin kuin elämässä ei olisi mitään jos ei ole lasta?! Vaikka itse ainakin olen esim. matkustanut paljon, joka on minulle tärkeää. Joillekin taas riittää lapset ja omakotitalo. Yksi hyvä ystäväni (jolla on lapsi) ei ole koskaan kysynyt sitä perinteistä "milloin teille tulee, kun olette olleet niin kauan yhdessä?" Kerran kysyin tätä häneltä, jolloin hän sanoin, ettei missään nimessä kannusta ketään moiseen elämänmuutokseen, sillä ihan kaikki muuttuu lapsen myötä. Usein saan kuulla, kuinka lapsen kanssa voi matkustaa. Voi tottakai, mutta sellaiset matkat mitä me esimerkiksi tehdään, ei todellakaan onnistu lapsen kanssa. Eli ihan sama juttu, en tiedä?! Toisaalta en juuri pidä lapsista sen suuremmin, mutta asia on varmasti eri oman lapsen kanssa. Minusta ei kuitenkaan ole itsekästä olla lapseton, päinvastoin. kyllähän lapista tulee melkoiset kulut koko yhteiskunnalle ja muutenkin lapsi tällaiseen maailmaan… Mutta niin, ajattelen kyllä ihan kuin sinä. En tiedä!

  33. Anonymous says:

    Minä pohdin samoja asioita, sillä erotuksella, että minulla on jo yksi lapsi, kohta 15 v. Hänet sain nuorena. Hän oli haluttu ja suunniteltu. Elämä vaan meni hiukan eri tavalla ja käytännössä olen huolehtinut lapsestani aina yksin. Vauva-aika oli helppoa. Vauva nukkui heti 12 tuntia yössä heräämättä. Söi hyvin, oli iloinen, ei sairastellut eikä muutenkaan itkenyt turhasta. 1 vuotiaana hän olikin sitten ylivilkas. Elämä oli tosi raskasta kun lapsi oli suuna päänä joka paikassa. Tätä kesti aika pitkään ja olin hyvin väsynyt äiti. Samalla kyllä itselleni tuli yksi sairaus, joka myös vaikutti omaan jaksamiseen. No mutta miksi mietin nyt lapsiasiaa, niin minulla on ihana uusi kumppani, kenen kanssa ollaan oltu yhdessä 5 vuotta. Hän on minua hiukan nuorempi, lapseton. Itselläni tulee ikä vastaan, ensi vuonna täytän 37 v. Kovasti pohdin onko minusta vielä äidiksi. Mies ei osaa sanoa haluaako hän lapsen vai ei. Hän on ollut kauhean vähän lasten kanssa tekemisissä eikä hänellä ole oikein mitään mielikuvaa lapsista. Ystäväpiirissäni on tällä hetkellä kova vauvabuumi ja tuntuu että joka viikko tulee uusia vauvauutisia.
    Minä kyllä poden vauvakuumetta, mutta nimenomaan sitä vauvakuumetta. En pikkulapsikuumetta enkä koululaiskuumetta. Oma teinini kanssa asiat sujuvat nyt helposti. Toki se on, että mitä isompi lapsi, sitä isommat huolet. Minä haluaisin vauvan, mutta mietin onko minusta enää isomman lapsen äidiksi? En ole mikään leikkijä-äiti. Voin piirtää, rakentaa palapelejä, mutta inhoan seistä ulkona säällä kuin säällä. En osaa istua lattialla ja leikkiä barbeilla tai autoilla. En ole siinä suhteessa pullantuoksuinen äiti, että jaksaisin ottaa lapset mukaan leipomaan. Leivon mielelläni, mutta yksin, omassa rauhassa.
    Miehen kanssa haluisimme matkustaa paljon. Kokea ja nähdä eri paikkoja ja maailmaa. Samalla mietin, että mitä jos mieheni haluaakin jossain vaiheessa lapsen ja minä olen siihen jo liian vanha? Mietin myös, että sitten kun olemme vanhuksia niin uskon, että haluaisimme paljon rakkaita ihmisiä ympärillemme. Minulla itselläni ei ole sisaruksia, miehellä on yksi sisarus eli isoista suvuista emme ole.
    Asia nousee pinnalle säännöllisen epäsäännöllisesti. Nyt olen kesästä asti joka päivä stressannut asialla päätäni. Pitäisikö vain haudata ajatus, että ei enää, kun kaikki on jo niin helppoa. Vierestä katselee kavereiden vauvahuuruista elämää ja toisaalta sitten kuuntelee kauhuissaan niitä parisuhteen ongelmia jotka ovat tulleet pikkulapsiaikana. Muutamakin pariskunta oikeasti miettivät eroa ja lapsi on vasta vuoden ikäinen. Kauheasti ei myöskään houkuttele päiväkotien sairauskierteet. On jatkuvaa flunssaa, täitä, kihomatoja, enterorokkoa ym. Sillon kun esikoiseni oli päiväkodissa, niin ei silloin tällaisia epidemioita ollut kuin nyt. Eikä siitäkään ole kuin 12 vuotta kun hän alotti päiväkodin.
    Vaikeita pohdintoja eikä näihin ole oikeaa eikä väärää vastausta tai tapaa toimia. Siihen voin samaistua miten ahdistavaa asioita on pyöritellä päässä jatkuvasti.

  34. Anonymous says:

    Sun ei pitäisi saada lasta kun kerran noin paljon pelkäät, että se tulee pilaamaan sun huolellisesti rakennetun täydellisen(?) elämän. Vähän myös oksettaa tuo taustalla napattavissa oleva ajatus, että pelkäät niin paljon että lapsi ei olisikaan ikäsi vuoksi täysin terve. Vammainen lapsi. Sehän vasta kaiken pilaisikin.

  35. Anonymous says:

    Jokaikinen tuleva äiti ja isä pelkää,että lapsi vaiekasti sairas tai vammainen.Aivan luonnollista.Mutta jos saisi sairaan tai vammaise lapsen ,niin tottakai sitä rakastaisi.En epäile hetkeäkään. Odotin itse kolmatta lasta ja uä;ssä pieni epäily ,että lapsi ei välttämättä olisi terve,niin kyllä se pelotti.terve tyttö sieltä syntyi ja voi sitä helpotusta. kaikella on syynsä ja myös sillä,että aina ei synny kympin eikä kasin lapsia,mutta kukaan rakastava vanhempi ei halua sairasta tai vaikeasti vammautunutt alsta saattaa tähän maialmaan.
    -kirsi-

  36. Anonymous says:

    Öööö minä ainakaan en napannut taustalta tai mistään muualtakaan tällaista että (vammainen) lapsi pilaisi kaiken? Toivottavasti mietit vähän ennen kuin seuraavan kerran käytät anonyymikommentointia 🙂

  37. Anonymous says:

    Mä lueskelen mielenkiinnolla blogiasi, koska elät niin kovin erilaista elämää kun perheen äiti. Sen huomaa mm asuinratkaisuista, kulutuskohteista ja vapaa-ajan viettotavoista, että näissä asioissa ei mennä samat asiat edellä eikä lapsia ole siihen kuvioon suunniteltu eikä laskettu. Jos ei ole valmis luopumaan säännöllisistä leffailloista niin ei mielestäni ole valmis vanhemmaksi. Sun elämä muuttuisi niin paljon,että ymmärrän ettei se houkuta.

  38. Liina says:

    Kiitos kirjoituksestasi! Itse myös samassa pohdintatilanteessa ja ikääkin jo 37, joten jos meinaa toimia, pitäisi toimia heti. Olen aina ajatellut, että en halua lapsia. Kummasti sitä kuitenkin iän myötä on alkanut miettimään onko tämä päätös varmasti oikea vai kadunko sitä joskus. Tuntuu myös tosi vaikealta, kun kaikki ystävät ympärillä perheellistyvät ja itse jää jotenkin ulkopuolelle kaikesta. En oikein pysty erottamaan surenko sitä, että minulla ei ehkä tule olemaan lasta vai sitä, että koen joutuvani ulos ystäväpiiristä.

    Itseäni vähän ärsyttää, että näissä keskusteluissa aina mietitään noita leffailtoja tai matkustelua. Jos lapsi tulisi, enpä usko, että kukaan oikeasti jäisi leffailtojen puutetta suremaan. Omat pelkoni liittyvät siihen, että voisinko oikeasti olla edes hyvä äiti. Tiedostan, että kaikki varmasti toisinaan miettivät onko hyvä äiti vai ei. Omalla kohdalla kuitenkin ajattelen, että tätä on todella syytäkin miettiä vakavasti. En oikein osaa kommunikoida luontevasti lasten kanssa ja koen sen melko uuvuttavana ja raskaana. Mitä jos en ihan oikeasti jaksa keskittyä lapseen, mitä jos ihan oikeasti olen aina liian poissaoleva. Tarvitsen todella paljon yksinäisyyttä ja omaa aikaa latautuakseni esim. työpäivän jälkeen enkä muutenkaan ole kovinkaan sosiaalinen. Mitä jos siirrän tämän kaiken lapseeni. Mitä jos minusta tulisikin äiti, jota vaan ei kiinnosta tarpeeksi.

  39. Eveliina says:

    Kiitos tosi paljon Iina! Haluaisin siinä mielessä olla samassa tilanteessa, että tosiaan olisin aina tiennyt haluavani lapsia. Tätä päättämisen ja oikean ajan miettimisen tuskaa ei olisi. Kuitenkin tietyllä tavalla lohdullista kuulla, että ihan samoja kysymyksiä vaikkapa juuri pärjäämisestä vanhemmuudessa, pyörii silti mielessä.

    Ja myös tuo, että kaikki muuttuu, ja toisaalta ei. Sitä olen yrittänyt mielessäni hahmotella, ja aina välillä ihan hyvään lopputulokseen pääsenkin, kunnes jokin saa taas jarrut päälle, että tämä on ihan liian iso asia, en pysty, en osaa, en voi!

    Ihana kuulla, että se onni on kuitenkin suurinta. Ja niinhän se ihan varmasti on. Muutos tosiaan on ainoa mikä on varma koko elämässä, ihan joka tilanteessa.

  40. Eveliina says:

    Niin, tuo on varmasti ihan totta! Sillä tavalla valmis ei voikaan olla. Koska eihän ennen äitiyttä ole edes tavannut niitä omia lapsiaan, he varmasti muokkaavat persoonillaankin yhtä paljon sitä elämää kuin vanhemmat, jotka yrittävät palettia vetää 🙂

    Kaunis ajatus, ja tosiasia, että yhdessä sinne sitten hypätään jos niikseen tulee. Sen uskon ja toivon jo tietävänikin, että pyrkisin siihen ettei elämä missään mielessä ole vain yhtä asiaa. Ei vain työtä, ei vain vapaa-aikaa, ei vain parisuhdetta, ei vain harrastuksia – eikä siinä mielessä, joskin paljon isommassa mittakaavassa, vain lapsiakaan.

    Kiitos <3

  41. Eveliina says:

    Kiitos todella paljon tästä kommentista. Että jaoit ajatuksiasia ja kokemuksiasi. Kaikesta selviää, kaikki järjestyy, kuten sanot. Se on niin hyvä ajatus. Ihan kaikissa asioissa. Tämä asia on vain niin tuntematon, niin kokematon, että sitä askelta on vaikea ottaa. Uskoisin, että jos olisin ollut koko elämäni aikana enemmän lasten kanssa tekemisissä, se olisi helpompaa.

    Erittäin hyviä pohdintoja siitä, että tie voi olla millainen tahansa millä päätöksillä tahansa. Lopulta kaikki päätökset tehdään sokkona, ja pitää vain toivoa parasta.

  42. Eveliina says:

    Kiitos tästä, näin moni sanoo, ja se on ihana ajatus. Sitä on vain niin hyvin vaikea kuvitella, että pelkään olevani ainoa maailmassa, jolle niin ei käykään! Tuolla seuraavissa kommenteissa joku jo kuvasikin sitä miten ei itse kokenut samaa. Hyvin voi käydä siitäkin huolimatta, ettei niin olisikaan, toivon 🙂

  43. Eveliina says:

    Ihan varmasti näin! Tämän pitäisin todellakin mielessä. Kiitos kovasti 🙂

  44. Eveliina says:

    Niin juuri, mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän se pelottaa! Tavallaan siis toivon, että olisi ollut tilanne ja rohkeus ryhtyä tähän aiemmin. Nyt pelkään, että oman pelkoni vuoksi jänistän, ja jään paitsi siitä kaikesta sitten loppujen lopuksi.

    Törmään paljon noihin ajatuksiin siitä miten naisilla uraeteneminen olisi tässä kohdassa vaikeaa, ja niin se vieläkin vaan Suomessakin on. Mutta hei, sitä ei voi ajatella! Ei vain voi. Elämä on sun, ja niitä päätöksiä teet. Urpot työnantajat, jos siihen jumittaisi sun saaminen töihin.

    Eikä kai mitkään hassut haaveet elämässä ole turhia, ei tässäkään asiassa 🙂 Tuo lähimpien rento suhtautuminen on kyllä parasta mitä tässä olen kokenut.

    Ja ihan parasta on myös tuo viimeinen lupauksesi! Vitsit että se hymyilytti koko illan! Ihanan jotenkin lohdullinen ajatus, vaikka siinä kohtaa jo asuttaisiinkin kaukana, tai jotakin muuta, ettei noin oikeasti kävisi, niin miten hauska ajatus: sellainen tiedätkö että apu voikin olla yllättävän lähellä. Ja asioiden ratkeaminen, isoissakin asioissa 🙂 Kiitos ihana Kirsi <3

  45. Eveliina says:

    Kiitos paljon C kun jaoit ajatuksesi! Tiesin, etten ole yksin! 🙂 Jo näiden jakaminen helpottaa ihmeesti. Erilaisia tilanteita, mutta silti niin samanlaisia. Tuohon tartun erityisesti, että siitä varmaan selviäisi? Samaa olen miettinyt paljon, ja tiedän, että tottakai selviäisi. Mutta mikä olisi se kaikkein onnellisin ratkaisu? Se on se hankaluus! Elämä voisi olla ihanaa, eikä varmaan kukaan koskaan ole uskaltanut myöntää, että katuisi lapsiaan, mutta silti. Valinnat määrittelee elämän suuntaa, enkä haluaisi tässä kaikkein suurimmassa tehdä omalta kannaltani virhettä. Ja toisaalta, loppupeleissä, kyse on nimenomaan ajankohdasta. Tai oikeastaan ajan kulusta! En haluaisi vielä, mutta lykätä ei voi. Umpikuja.

  46. Eveliina says:

    Kiitos kun kerroit! Että näitä ajatuksia käyvät läpi muutkin! Juuri tuosta omalla kohdallani on kyse: en halua nyt, mutta luulen, että haluaisin myöhemmin. Mutta aikaa ei ole. Mitä siis tehdä? En löydä vielä vastausta, ja se ahdistaa.

  47. Eveliina says:

    Kiitos Kaisa! Ihana kuulla. Hui mutta minä käyn niin tunteilla muutenkin, tulisiko siitä ihan katastrofi jos nämä tunteet tästä vielä kertaantuisivat! Mutta onneksi siihen hyväänkin suuntaan, varmasti 🙂

  48. Anonymous says:

    En tiedä, mutta jotenkin hämmentävää, että lapsen saamista pitää miettiä noin ryppyotsaisesti. En tiedä parisuhteessasi mitään, se on varmaan paljon muutakin, kuin kauniita kuvia Italiasta. Oletko sitoutunut häneen vai epäröitkö siinä jotain? Etkö haluaisi teidän yhteistä lastanne? Etkö ole valmis rakastamaan uutta ihmistä?
    Perheen perustaminen ei ole samaa, luin uuden laukun hankkiminen. Ei niihin ole aina oikeaa vastaista. Ehkäpä se on juuri niin, että tarvitaan rakkautta ja luottamusta yhteiseen elämään. Kukaan ei voi kuitenkaan luvata kenellekään virheetöntä "tuotosta", palautusoikeutta ei ole.
    Silti kannattaa varmaan pohtia olisitko valmis äitiyteen, siihen rajuun ja hempeään.
    Kerron kuitenkin, että sen parempaa ei olekaan, kuin saada olla äiti.
    T. Minna

  49. Anonymous says:

    Kiitos tästä avoimesta kirjoituksesta. Itselläni näin kolmekymppisenä tismalleen samoja mietteitä. Ehkä se liittyy tähän ikään ja siihen, kun ympärillä olevat ystävät alkavat olla jo äitejä. Se ei kuitenkaan tunnu yhtään oikealta, että pitäisi tehdä jotain vain sen takia kun muutkin tekevät, vaan halu tulla äidiksi pitää lähteä minusta itsestä. Enkä tiedä haluanko ollenkaan.
    Mutta mitä ihania, viisaita, kannustavia ja rohkaisevia kommentteja täällä on <3

    Jutta

  50. Eveliina says:

    Moi Minna, kiitos kommentistasi. Voih… ymmärrän kyllä sen, että blogi on ainoa asia mitä minusta muutoin minua tuntemattomalle näkyy, mutta tiedäthän varmasti toki, että elämäni ja varsinkin meidän parisuhteemme on kyllä paljon muutakin kuin kauniita kuvia Italiasta… 🙁

    En edes osaa sanoa kuinka paljon, enkä oikeastaan haluakaan sitä puolustella täällä blogissa, koska se on vahvinta ja parasta mitä minulla on. Se on liian hyvää edes tuotavaksi tänne, siksi en siitä täällä puhu. En hänestä, koska en koskaan kestäisi mitään mikä loukkaisi sitä asiaa. Siksi tästä tuli vähän paha mieli. Toki ymmärrän sen, ettei voi tietää meistä ja meidän parisuhteestamme mitään, ellen siitä koskaan puhu.

    En epäröi meissä mitään. Mutta minun mielestäni parisuhde ei ole sama asia kuin lapsen ja perheen hankkiminen. En mitenkään voi kokea niin, että hyvä parisuhde on automaatio lasten haluamiselle? Tai että rakkautta ja luottamusta yhteiseen elämään puuttuisi, jos lapsen hankintaa täytyy miettiä? Kuten täälläkin kommenttiboksissa on tullut ilmi, on paljon myös sellaisia ihan yhtä onnellisia pareja, jotka eivät koskaan hankin lapsia. Jotka ovat sen päätöksen tehneet. Minusta ei heillekään voi sanoa, että heidän rakkautensa ja luottamuksensa olisi heikompaa.

    Ajattelisin monia noita kirjoittamiani ajatuksia vaikka olisin tässä sinkkuna nyt. Ne liittyy siihen millainen minä olen, mitä minä ajattelen lapsista ja elämästäni.

    En toisaalta osaa ottaa näin isoja päätöksiä kevyesti, varsinkin kun se päätös ei tule luonnostaan, niinkuin yritän kuvata. Se pohdinta voi näyttäytyä ryppyotsaisuutena, enkä sano etteikö vaikka sitä olisikin.

  51. Eveliina says:

    Kiitos Jutta kommentistasi, siihenhän se pitkälti liittyy. En oikein osaa itsekään erotella mikä on sitä yhteiskunnan ja ympäröivien ihmisten aiheuttamaa painetta ja mikä omia ajatuksia ja tahtoja? Enkä paineella edes tarkoita sitä, että joku jotenkin painostaisi, vaan sitä painetta, jonka itse siitä ympärillä tapahtuvasta koen? Ja juuri noin minäkin ajattelen! Että sen paineen ei pitäisi vaikuttaa, vaan omien tahtojeni. Mutta minun on niin vaikea erottaa sitä tunnetta, mikä siinä on mitäkin? Mikä tässä ahdistuksessa johtuu mistäkin? Ja sitäkin, että mitä sitten oikein haluan? Kaikkea hyvää sinulle, ja meille <3

  52. Eveliina says:

    Moikka Liina, hei juuri noin! Sinä olitkin tässä sanonut täsmälleen sen saman asian, jota tuossa alla mietin: mikä tässä oikein edes on omia ajatuksia ja mikä muuta painetta? Jos sitä olisi elänyt jossakin pullossa, mikä olisi se oikea päätös ja oma tunne? En oikeasti osaa kaikilta kohdin sanoa. Se on aika pelottavaakin!

    Ja joo, ehdottomasti juuri näin, tuo leffailta oli yksi pienen pieni heitonmuru, jonka tuohon ajatusten taifuuniin kirjasin, eikä sillä oikeasti ole mitään merkitystä, kuten oikein tulkitsit. Koen myös täsmälleen samoin: olen aina kokenut olevani "huono" lasten kanssa: en tiedä miten heidän kanssaan olla, mitä tehdä, miten suhtautua. Toisaalta elämässäni ei ihan ihan lähellä ole koskaan ollut lapsia, joiden kanssa olisin ollut paljon tekemisissä. Se, etten pidä niistä tilanteista, voi johtua vain siitä etten osaa. Olen epävarma. Olisiko ajatukseni lasten hankinnasta ihan erilaiset, jos olisin aina ollut lasten kanssa tekemisissä? En todellakaan osaa sanoa. Toisaalta uskon ja luotan siihen, että jos meille lapsi annettaisiin, sitä olisi sitten hänen kanssaan omanlaisiamme vanhempia. Ja että hänet me sitten tunnettaisiin, ellei mitään muita lapsia tähän asti oltaisikaan läpikotaisin tunnettu.

    Hurjasti tsemppiä sinulle ja kaikkea hyvää! Kyllä kaikki järjestyy, tavalla tai toisella! Ja onnellista elämä voi olla ja myös on, kaikissa tilanteissa <3

  53. Eveliina says:

    Tuossa alempana juuri tätä pohdinkin enemmän, että leffaillat olivat yksi pieni sirpale, jonka kaikessa ajatustenmyrskyssä heitin, eikä sillä nyt oikeasti ole väliä. Vaikka toisaalta siinä mielessä on, ja sitä sillä tarkoitinkin, että jos lapsi tarkoittaa sitä, että mitään muuta aikaa kuin hänen kanssaan vietettyä aikaa ei koskaan ole, siihen en olisi valmis. Mutta tiedän että se ei ole, eikä sen tule olla niin.

    Hmm, ja jälleen… Tuohon, mitä blogissa näkyy ja mikä on sitten elämää sen takana. Toivon taas, tosin tätä taistoa en varmasti voi voittaa, että lukijat ymmärtäisivät toki, että blogi on vain pieniä paloja elämästäni.. Minun, ja kaikkien bloggaajien. Mutta ymmärrän toki mitä tarkoitat, ja siinä mielessä olet oikeassakin, että siksi juuri tätä asiaa pohdin, että mitä elämältäni haluan? Miten sen asian ottaisin vastaan?

    Toisaalta, en oikein tiedä millaisen elämän olisin näissä 31 vuodessa rakentanut, jos olisin varta vasten halunnut lapsia. Mitä olisin tehnyt toisin? En esimerkiksi katso, että asumisratkaisumme olisi ollut toinen. Ja miksi olisikaan? Lapsi mahtuisi tännekin hyvin aluksi (usko pois, olen suunnitellut :)), ja sitten muutettaisiin ellei mahtuisi. Miksi olisimme tehneet esimerkiksi sen ratkaisun, että olisimme muuttaneet perheystävällisempään asuntoon kauan ennen kuin olisimme tehneet päätöksen lapsen toivomisesta juuri nyt? Tai en toisaalta tiedä miten vapaa-aikaakaan viettäisin toisin, jos tietäisin että varmuudella lapsen hankkisin. En vaikkapa olisi jättänyt yhtään ulkomaan matkaa tekemättä vain siksi, että joskus voi tulla lapsi. Ja jos tulee, hän voi varmasti tulla mukaankin. Tai sitten osa matkoista jäisi tekemättä. Ei se, mitä teen nyt, sillä tavalla suoraan peilaa sitä miten perheenä eläisimme. Tiedätkö? 🙂 En siis ihan allekirjoita sitä, että elämän olisi pitänyt olla jo pidempään jotenkin lapsiystävällisempää. Ei tarvitse elää kuin perheen äiti ennen kuin on perheen äiti.

    Mutta siinä olet täsmälleen oikeassa, että meidän elämä muuttuisi paljon, ja se on yksi syistä miksi tätä asiaa nimenomaan pohdinkin.

  54. Eveliina says:

    Olet ihan oikeassa, että pelkään hirveästi muutosta. Kaikkia muutoksia, mutta varsinkin tätä elämän isointa. Nyt kuitenkin näen ja ymmärrän, että jostain syystä tässä halusit vain loukata.

    Kirsi, kiitos kovasti kommentistasi ja ajatuksistasi. Näin se on, pelkään ihan tosi paljonkaikkea mitä tähän liittyy, ja kyllä toki myös tämä asia mietityttää.

    Ja kiitos myös toiselle anonyymille tuestasi. Se merkitsee enemmän kuin tiedätkään!

  55. Eveliina says:

    Hei kiitos valtavasti kun jaoit kokemuksiasi ja tuntemuksiasi! Se on tosi arvokasta, kiitos. Tätä saivat muutkin pohtimaan tässä kommenttiketjussa: niin kovin erilaisia elämäntilanteita meillä kaikilla, ja silti niin usein niin ihan samoja ajatuksia. Eikä kukaan saa oikeaa vastausta ja standardiratkaisua. Jotenkin on vain luovittava… ja löydettävä se vastaus.

    Tuo on muuten tärkeä ajatus, johon paljon kiteytyy omistakin ajatuksistani: haluan toki paljon rakkaita ihmisiä ympärilleni nyt ja aina, ja sen läheisempää ei olisikaan kuin se ihan oma perhe. Voi ei, toivon ettet sinä tai minä ihan hirveästi joka päivä tätä stressattaisi, kaipa se jokin jotakin suuntaa ohjaa… Vaikka toisaalta tiedän niin, niin hyvin tuonkin, että tätä asiaa ei tavallaan voi jättää oleskelemaan, kun aika kuluu…!

    Myötätuulta sun ja teidän hyville päätöksille, toivottavasti niitä tulee meillekin 🙂

  56. Eveliina says:

    Niin mäkin Anne tein vielä viisi, neljä, kolmekin vuotta sitten. Ja vieläkin välillä yritän, mutta se tulee vain vaikeammaksi! Tuo on toisaalta totta, että kyllä sitä aikaa kyllä oikeasti on vielä jäljelläkin 🙂 Ja ei, olen nähnyt niin monesti miten itseään ja suhdettaan ei tosiaan pidä unohtaa, päinvastoin. Silloin kaikki voivat hyvin, uskon, kun kaikki voivat hyvin 🙂 Eli toteuttavat itseään ja unelmiaan yksin ja yhdessä, perheenä ja erikseen.

  57. Eveliina says:

    Olet tosiaan oikeassa! Kiitos tästä ajatuksesta. Kaikkeen pitää olla valmis, ja sitä juuri mietin että olenko. Pelottaa.

  58. Eveliina says:

    Kiitos Kirsi todella paljon. Ihana kuulla ja nähdä, että en tosiaan ole.. Olen vakuuttunut siitä, että ihan millä ratkaisulla tahansa ihminen voi olla ihan täsmälleen yhtä onnellinen, ajattelen ihan samoin. Se siinä vain mietityttääkin, että mikä on meille oikea ratkaisu? Sitä en osaa sanoa ja se ahdistaa. Mutta niin hyviä ajatuksia ja neuvoja tässä kommentissasi, rohkaisua. Kiitos <3 Tuntuu todella mukavalta.

  59. Anonymous says:

    Minäkin mietin pitkään samoja ajatuksia. Tiesin kyllä haluavani lapsen joskus, mutta koskaan ei tullut sellaista tunnetta että nyt olisi oikea aika. Minulle painavampia syitä lopettaa vatvominen oli pelko siitä, että lopulta kävisikin niin, ettei lapsen saaminen onnistu. Ja kun ensimmäinen raskaus päättyi jo alkuvaiheessa, tuntui että pelkoni kävi toteen…. Mietin myös, mitä kuolinvuoteella olevien sanotaan katuvan: ainoastaan tekemättä jättämiään asioita. Uskon, että päätöksenteko oli niin vaikeaa kuin se oli suurelta osin ulkoisten paineiden takia.

    Vieläkin pelottaa väsymys ja oman ajan puute lapsiperheen elämässä. Olen juuri ohittanut ensimmäisen raskauskolmanneksen, enkä voisi olla onnellisempi ja toisaalta pelokkaampi. Niiden nopeiden sydänäänten eteen tekisin mitä vaan. <3

    Tsemppiä sinulle ja miehellesi päätöksentekoon. Yhdessä selviätte mistä vaan. 🙂

    Laura

  60. Eveliina says:

    Hih, pölö <3 🙂 Onneksi on lainalapsia jos tarve iskee! Pitää nähdä pian <3

  61. Eveliina says:

    Kiitos Laura! Nousin melkein seisomaan täällä kun nyökyttelin niin paljon! Just noin! Juuri noin mäkin ajattelen! Nimenomaan noinkin! Huh. Kiitos myös sinulle. Etten minäkään ole yksin.

  62. Eveliina says:

    Hei olet Marja niin oikeassa! Ja siihen tasaisin väliajoin aina päädynkin, että äh, nyt vaan pohdinnat nurkkaan ja katsomaan onko meille niin tarkoitettu vai ei. Ja huh, että on muitakin, että näin saa tuntea: ettei tuntemattomista vauvoista pitäisikään automaattisesti tulla mitään tunnetta. Näin juuri olen kokenut aina, ja ajatellut että mikäköhän minussa on vikana.

    Kerrot äärimmäisen rehellisesti kokemuksistasi, voi et tiedäkään kuinka arvokkaita ne ovat! En itse asiassa edes käsitä miten voi olla niin, että sinä olet kokenut ja käynyt läpi tuon asian, jota olen jostain syystä ajatellut niin moneen kertaan: että haluaako sitä vain pysyä muiden perässä, sitten huomatakseen, ettei se onnistu, ja sittenkö sitä vasta alkaakin asiaa murehtia?

    Ja olet niin oikeassa siinäkin, että muutos kaikessa, myös parisuhteessa on aina välttämätön – lasten kanssa tai ilman, ihan varmasti. Eikä kuule, tarvitse sanoakaan yhtään mitään ihmeellistä, tämä kommenttisi oli minulle ihan hirveän tärkeä, ja hyvä kuulla. Kiitos!

    Ja ps. aina välillä niin toivonkin 🙂

  63. Eveliina says:

    Ajattelet ihan samoin kuin minä! Jospa sitä tietäisikin, että näin tai noin tulee käymään jos lapsen saa, mutta kun tietää ei voi. Ei ole kuin muiden kokemuksia, ja siihenhän sitä väkisinkin peilaa. Ja kun niitäkin on niin erilaisia… Tämä on niin vaikeaa!

    Ja juuri noin se asia on: päätökset on omia ja vain omia. Kiitos sulle <3 tsemppiä meille molemmille!

  64. Eveliina says:

    Ihan varmasti muuttaa, se on varmaan se ainoa ihan oikea tosiasia tässä koko asiassa 🙂 Ja ihana kuulla näitä ihania puolia asiasta, niin usein kun vain niistä väsymyksistä puhutaan. Miksihän se onkin niin? Ja voi miten kauniisti sanottu: ihmeellisempää, syvempää, merkityksellisempää… Sehän se on kai se asia, joka plussakupissa aina eniten painaa… Ja hyvin sanottu myös tuo viimeinen asia. Hieno näkökulma, joka laittoi heti miettimään.

  65. Eveliina says:

    Kiitos Emilia! Niin se ihan varmasti on, mutta tuntuu aina tällaiset asiat niin yksinäiseltä jos ja kun niistä ei puhu. Kiitos siis sulle hirveästi, että kerroit etten ole ainoa! Muutos pelottaa todellakin. Hyvä kuulla, että myös heitä, jotka tietävät lapsen toivovansa ihan varmasti. Tässä keskustelussa olen sen tajunnut ihan uudestaan.

    Ihana lainaus. Kiitos <3

  66. Eveliina says:

    Kiitos valtavasti tästä tarinastasi ja ajatuksistasi! Ihania, rohkaisevia sanoja. Tuli tosi hyvä mieli, melkein kyyneleet silmään tuosta että "lapsen olisi hyvä olla perheessänne"… <3

    Niin se varmasti juuri niin on, että omassa mielessä niitä peikkoja enimmäkseen on, ei sitten tosielämässä. Kiitos tästä tosi paljon <3

  67. Eveliina says:

    Hei mahtava näkökulma! 🙂 Se on tosiaankin aika hyvä asia juuri näin!

    Kiitos myös tästä ajatuksesta: sinullakaan ei ole ollut lähellä lapsia, mutta ajattelemme eri tavoin silti. Eli ei minunkaan tarvitse murehtia sitä, olisiko päätös helpompi, jos olisin aina ollut lasten kanssa tekemisissä. Kiitos, näin se juuri on <3

  68. Eveliina says:

    Kiitos kommentista! Hei juuri noin: että olisi edes se päätös… Se tuntuu hankalimmalta! Ajankulu on se kaikkein ahdistavin asia tosiaan… Sille kun ei voi yhtään mitään. Ajattelen ihan samoin, että tarvitsisin ja haluaisin ne kymmenen vuotta vielä, mutta en mitenkään voi kuvitella, että se olisi paras ratkaisu meille sekään… Todella hyvä kuulla, etten ole ajatuksineni yksin!

    Mutta siihen haluan kannustaa, että älä urahaaveita hylkää missään tilanteessa! Uskon kallionlujasti, että sillä ei saa olla mitään tekemistä asian kanssa! Jos se siis yhtään päätöstä helpottaa, niin älä luovu siitä ajatuksesta. Älä kummastakaan <3

    Voi että erityisen ihana kuulla, että olet ollut matkassa muutenkin mutta vasta nyt jätit kommentin. Tämä on niin parasta, ja antoisaa, kuulla keitä siellä on ja jutella! Kiitos kun olet mukana.

  69. Eveliina says:

    Kiitos Iines, sen kertomisesta että se tosiaan voi olla mahdollista niinkin! Ihana kuulla tällainen valoisa näkemys <3 Juuri noin se on, että asiaa ei kuitenkaan voi vain lykätä…

  70. Eveliina says:

    Allekirjoitan täysin. En voi ajatella, etteikö näin olisi kaikissa elämäntilanteissa. Sinänsä kuitenkin, päätös joka johtaa kaiken muuttumiseen, ei voi olla yksinkertainen, eikä voi sivuuttaa sitäkään että mitä se onnellisuudelle tekee… Kiitos! 🙂

  71. Eveliina says:

    Kiitos todella paljon tästä kommentista ja näkemyksistäsi! Kuten sanottua, tietyllä tavalla haluaisin olla sinä siinä mielessä, että olisi selkeä tunne ja tieto omasta halusta. Kuitenkin, se on ihan varmasti rankkaa sekin, että sitä jatkuvasti kyseenalaistetaan! Olet rohkea, kun sen oman ratkaisun teet, ja onnekas, kun rinnallasi on mies, joka samaa haluaa. Tosi hyviä ajatuksia, varsinkin viimeinen kommentti! Ehdottomasti näin!

  72. Eveliina says:

    Hei kiitos J valtavasti kun kerroit ajatuksiasi! Kuten jossain jo sanoinkin, tämä on muistuttanut minua ajattelemaan, että ei pelot ja epäilyt poistu silläkään, että päätös on selvä.

    Ajattelin tätä kommenttiasi itse asiassa tosi paljon sen jälkeen kun sen luin. Annat tosi arvokkaan näkemyksen ja kokemuksen myös siihen, että ei tarvitse käydä niin kuin muilla ja silti on kaikki hyvin. En ole nimittäin koskaan kuullut, että tuolla hetkellä kaikki ei olisikaan vain täydellistä, vaan myös aika hämmentävää! Tiesin sen, että ihan varmasti näin on, joillakin! Kiitos siis! Parasta siis kuitenkin se, että kerroit avoimesti ajatuksistasi, ja mahtavalla asenteella, että ei se mitään haitannut.

    Ja vau, mikä pelastavan lohduttava ajatus tuokin, että ei siihen väsymykseen kuolekaan, vaan että kaikki voikin olla itse asiassa aika mahtavaa.

    Kiitos oikeasti ihan tuhannesti tästä.

  73. Eveliina says:

    Kiitos Helena kommentista ja hyvistä näkemyksistä. En voi nähdä, että mikään meidän suhdetta kaataisi, mutta sitten kun joillakin sivusta katsottuna unelmapareilla niin käykin, se saa pelkäämään että onko siinä tosiaan jokin maaginen voima, joka jollain arvalla joidenkin kohdalla kaiken hyvän tuhoaakin. Ja se on kauhea ajatus! Kiitos tästä näkökulmasta siis.

  74. Eveliina says:

    Hei MD, kiitos mahtavasta kommentistasi! Voi ei, ei sinun lapsiparkasi mitään kärsisi 😀 Ei kaikki tarvitse pullaa ollenkaan, uskon! Tai jos tarvitsee, niin ostetaan kaupasta 🙂 Ja tosiaan, niin kaikki sanoo, että oman lapsen kanssa kaikki olisi toisin, mutta sitä on niin kauhean vaikea kuvitella: miten jokunlainen ihminen, joka lähes kaikissa tilanteissa tähänastisessa elämässä on tuntunut niin vieraalta, voisikin yhtäkkiä olla jotain parasta ikinä? Mutta siihen kyllä vielä kuitenkin taidan uskoa…

    Ja tuo ystävyyden luopuminen, niin tuttua… Ihan varmasti kaikille tässä tilanteessa oleville. Tavallaan olen minäkin sen kanssa tehnyt rauhani, asiat muuttuu. Lapset siis muuttaa minunkin elämääni kovastikin, vaikka ne eivät omia olisikaan. Mutta niin se tosiaan on, että lapsen saaneilla sen yhteyden samassa tilanteissa oleviin löytää varmasti niin paljon helpommin. Tuntuu, että se on nyt niin vaikeaa sekin. Ja ikävää.

    Voi että miten ihana kommentti myös lopussa: uskon itsekin, että näin se on. Meidän perheet on lähellä vaikka vähän kauempana ovatkin, ja antaneet jo tukea ja mallia niin paljon. Ja siihenkin haluan uskoa, että meidän elämään se lapsi tulisi, me se elämä tehdään sellaiseksi kuin halutaan.

    Kiitos vielä kerran <3

  75. aahoo says:

    Ihana sinä <3

    pakko jakaa vielä oma kokemuksenikin, vaikka kommentteja onkin jo laidasta laitaan. Olen itse aina ollut todella lapsirakas ja tiennyt että haluan lapsia. Olen ikäni hoitanut heitä ja minusta on luontevaa olla lasten kanssa. Silti kun ekaa kertaa laitoin vauvani ulos nukkumaan, omalle äidille lähti kuva puetusta vauvasta tekstillä "ulkona – 10, onko tarpeeksi vaatetta?". Että pihalla sen oman vauvan kanssa on eniveis, oli kuinka paljon tahansa lapsien kanssa ollut tekemisissä. Ja kaikista epävarmuuden tunteista huolimatta sen vauvan kanssa on oudon luontevaa olla. Ihmeellinen ristiriita, I know.

    Huolimatta siitä, että olen aina halunnut lapsia, vauvakuumetta en kuitenkaan ole koskaan potenut. Vaikea keskenmeno synnytti vain silkkaa kauhua seuraavaa mahdollista raskautta kohtaan. SILTIKIN sitä vain löysi itsenä tekemästä positiivista raskaustestiä.. En edelleenkään erityisemmin edes pidä vauvoista, ne ovat pelottavan hauraita ja avuttomia. Tykkään haastaa itseäni, joten luulen että se itsensä voittamisen tunne on ajanut minut jo kaksi kertaa siihen epämukavaan vauva-aikaan. En keksi muutakaan syytä 😀 😀 Onhan se rakkaudentäyteistä ja ihanaa, mutta se tunne kun sen pienen ihmisen, jota eniten rakastat, henki on totaalisesti sinusta kiinni saa mun sydämen kuristumaan huolesta ja vastuusta… Mutta hei! Hengissä edelleen (lapset ja vanhemmat) o/ Tarkoitus ei ole näillä sanoilla pelotella, vaan lähinnä rohkaista, että siitäKIN selviää (ilman tukiverkkojakin) ja elämäähän se vain on. Nyt sydän pakahtuu kun 3-vuotias sanoo sängyssä "äiti, haluan jutella sun kanssa" tai kun hakee lapset päiväkodista ja yksi huutaa riemuissaan muille "MUN äiti tuli!!"

    Ja siitä, onko joku hyvä tai huono vanhempi… Olen ottanut asenteen, että riittävän hyvä on tarpeeksi. Voin sisustaa ja pukeutua omasta mielestäni täydellisesti, mutta lasten kasvatuksessa pidän rimaa alhaalla – liian paljon muuttuvia tekijöitä 😉 Onnellinen, puhdas, ravittu ja rakastettu lapsi on riittävä. Aivan sama osaako meidän lapset luetella Euroopan valtioita kokojärjeatyksessä tai tehdä kärrynpyörää 2-vuotiaana.. Oon ylpeä, kun toinen ottaa cp-vammaista ystäväänsä kädestä kiinni ja saattaa mukaan leikkiin.

    Päädyittepä mihin ratkaisuun tahansa, se on teille oikea. Molemmissa omat haasteensa ja ilohyppynsä 🙂

    Halauksin, Anna JC

  76. Eveliina says:

    Laura kiitos tästä, tosi hyvä näkökulma tuo miksi lopettaa vatvominen. Etenkin tuo, mitä ajattelen lähes kaikessa, mutta miksi en ole tajunnut juuri tässä kaikkein tärkeimmässä: mitä tekisin vanhana toisin? Luultavasti juuri nyt tämän, ellemme tätä korttia katso. Kiitos!

    Ja voi onnea, ihan hirveästi kaikkea hyvää raskauteesi ja uuden elämänne alkuun! Ihana kuulla. Ja juuri noin, yhdessä selvitään <3

  77. Eveliina says:

    Hei Anna, kiitos valtavasti tästä kommentistasi <3 Niin mahtavaa kuulla ajatuksianne, herättää niin paljon pohdittavaa minussakin.. Ja useimmiten sitä, että niitä itse oudoimpinakin pitämiäni ajatuksiani täällä esittää yhtä lailla moni muukin! Että oikeastiko näinkin saa ajatella! Erityisen mahtavaa tuo "En erityisemmin pidä vauvoista, ne ovat pelottavan hauraita ja avuttomia" 😀 Juuri näin!

    Onnistuit todellakin rohkaisemaan, et pelottelemaan! Ja myös tuolla asenteella, että kaikesta selvitään! Mahtava kommentti, arvostan todella <3

    Halaus myös sulle!

  78. Anonymous says:

    Niinpä! Ehkä tuossa muuten onkin yksi olennainen pointti! Pyrkimys optimoida tilanteet täydellisiksi. Minäkin yritän aina aivan liikaa saada tilanteita, ihan arkisiakin, kaiken kannalta suorastaan täydellisiksi: Voisinko saada samaan aikaan kaikista asioista hyvät puolet? Voisinko saada lisää hyvää menettämättä mitään tästä hetkestä? Mikä ratkaisu olisi se kaikkien asioiden kannalta paras? Niinhän se kyllä kuitenkaan mee, mukana tulee aina ne kaikkien asioiden kaikki puolet, mutta minkäs sitä sitten priorisoi.. Välillä tuntuu, ettei maailma oo koskaan riittävän valmis päätöksentekoon. -C

  79. Anonymous says:

    8 vuotta sitten oltiin miehen kanssa tilanteessa, että molemmilla oli vakituiset työt, omakotitalo rakennettu ja oltiin matkusteltu paljon kaksin. Olin silloin 34v, ei koskaan ollut vauvakuumetta, enkä ollut mitenkään lapsirakas ja tuntui ihan hyvältä vaihtoehdolta elää loppuelämä ilman lapsia, toistaalta lapsen saaminen ei sekään tuntunut katastrofilta. Päätettiin antaa kortit luontoäidille, tuloksena meillä on nyt kaksi lasta.

    Näin jälkeenpäin olen miettinyt, että aika lapsille oli aika hyvä, koska elämää oli jo kerennyt elää ja kokea, ei tarvinnut enää hötkyillä vaan oli kiva keskittyä elämään lapsiperhe-elämää ts. olinkin valmis muutokseen vaikka hankintahetkellä en sitä tiedostanut. Elämäähän ei voi suunnitella kuin tiettyyn pisteeseen, voi tulla vastoinkäymisiä oli lapsia tai ei, tai voi elää onnellisen elämän, oli lapsia tai ei. Ehkä se elämisen rikkaus on juuri siinä, että on vain uskallettava elää omaa elämää ja otettava vastaan se mitä eteen tulee, niin hyvät kuin huonot asiat.

    Mielestäni olet tosi kypsästi funtsinut asioita, ei ole itsekästä elää ilman lapsia, mutta se on mielestäni itsekästä, että hankkii lapsia mutta ei ole oikeasti valmis luopumaan mistään "omasta" vaan jatkaa elämää minä itse-asenteella. Koska kyllä se elämä lasten myötä paljon muuttuu, mutta lasten myötä avautuu myös paljon sellaisia uusia ovia jotka jää lapsettomilta avautumatta. Voin myös omalta kohdalta sanoa, että omat lapset on ihan eri kuin toisten lapset, tunneside syntyy lapseen ihan luontaisesti.

    Paljon tsemppiä mietintään, oli ratkaisu mikä tahansa, niin asioilla on tapana järjestyä!

    -Kami-

  80. Anonymous says:

    Ensinnäkin kiitos ihanasta ja rehellisestä blogistasi, olen pitkään seurannut mutten ole aiemmin kommentoinut mitään :).

    Tämä aihe on itsellenikin kovin ajankohtainen ja olen puntaroinut asiaa suuntaan ja toiseen. Olen aina luullut olevani perheihminen ja haluavani lapsia, mutta iän myötä en olekaan niin varma. Kun on päässyt elämässä siihen pisteeseen että työpäivän jälkeen voi harrastaa ja mennä miten haluaa sekä puolison kanssa nauttia kahdenkeskisestä ajasta, siihen aika nopeasti tottuu. Myös urahaaveet on läsnä vahvasti. Lapsi tuo siihen palettiin suuren muutoksen, toki monella tapaa myös positiivisen. Mielestäni omaa elämää koskevissa päätöksissä saa ja pitää olla itsekäs, ei ole kenenkään etu hankkia lapsia jossei lapsiperhe elämästä nauttisi. Eikä päätöksiä tarvitse kenellekään perustella vaikka varmasti molemmissa tilanteissa keskustelua syntyy. Olette onnekkaita kun lähipiiri ei millään tavoin painosta asian suhteen, itselläni on tullut kyselyitä hieman yllättäviltäkin tahoilta.

    Työskentelen itse raskaana olevien ja lapsiperheiden kanssa, joten näen paljon lapsiperheiden iloja ja haasteita. Olen huomannut, että monilla odotukset vauva-arjesta ja lapsiperheiden elämästä eivät vastaa todellisuutta, jolloin arki vauvan syntymän jälkeen tuntuu raskaalta koska muutos on niin suuri. Ei sitä vauvaa myöskään välttämättä heti rakasta vaan rakkaus kehittyy hiljalleen kun tutustuu pienokaiseen. Toisaalta myös niitä ilon aiheita on paljon enemmän kuin osasi odottaa, jotka myös kannattelee niiden ajanjaksojen läpi, jotka tuntuvat raskaammilta.

    On hienoa että pohdit asiaa niin monelta kannalta, kaikki em. pohdintasi ovat mielestäni tärkeitä. Kuitenkaan kaikkeen ei voi etukäteen varautua, joskus täytyy vain antaa mennä kunhan ajatus yhtään on siihen suuntaan. Raskauden suunnittelu ei edellytä vauvakuumetta, vaan halun perheen perustamiselle. Ajankohtaan ei aina voi vaikuttaa, välillä asiat tapahtuu nopeammin ja välillä hitaammin. Ja niinkuin itsekin totesit, lapsia ei hankita vaan niitä saadaan. Olen ymmärtänyt että teillä on tiiviit suhteet omiin perheisiinne ja ystäviin, heiltä varmasti tukea saatte vaikka välimatkaakin on. Lapsen myötä myös herkästi solmii uusia kontakteja, vertaistuki itsessään jo auttaa monessa tilanteessa.

    Uskon että päädyittepä mihin tahansa päätökseen, se on teille juuri se oikea. Mikäli perheenlisäystä saatte, teistä tulee just ne parhaat vanhemmat lapsellenne 🙂

    Tulipahan taas pohdittua asiaa itsekin. Mahtavaa syksyn jatkoa 🙂

    Jaana

  81. Eveliina says:

    Hei kiitos sinullekin kommentista, olit jäänyt välistä kun täällä eilen vastailin! Voi ei, ei ollut tarkoitus 🙂 Hyviä ajatuksia. Kiitos tarinasi jakamisesta! Niin se tosiaan on, että asiat ja asenteet todella muuttuu ajan myötä joka tapauksessa.

  82. Eveliina says:

    Hei kiitos tosi paljon kommentista! Tosi hyviä ajatuksia. Kuulostaa kovin paljon samalta elämäntilanteelta kuin meillä nyt, sinun silloin – ja tosiaan ajattelemisen arvoinen asia, että aika on oikeasti aika hyvä. Olet oikeassa, muutos on väistämätön, ja tiedän ihan täysin, että siinä vaiheessa jos päätös on tähän ryhtyä, on tehtävä päätös luopua joistakin asioista. Ja siinähän se juuri onkin – ei olla siihen ihan juuri nyt valmiita, eikä siis siihen ryhdyttykään. Ja niin hyvä kuulla tuo, että se oma on sitten vain oma, kaikin tavoin. Kiitos todella paljon kannustuksesta ja tsempeistä ja hyvistä huomioista 🙂

  83. Eveliina says:

    Voi Jaana miten hieno kommentti, ja näkökulmia! Kiitos todella paljon! Onpa tosi jotenkin hyvä kuulla ammattilaisen mielipiteitä. Ja lohdullista, että olen ehkä ajatellut jotain hyviltäkin pohjilta. Ja vielä lohdullisempaa, ettei kaikkeen voi varautua, täytyy vain luottaa siihen että kaikki kantaa. Erittäin hyvä pointti myös tuo, että siinähän voisi saada ihan uudenlaisiakin verkostoja ja ystäviä. Toistan vain sanomisiasi näköjään nyt mutta kun oli paljon ajateltavaa – tuo varsinkin tuntuu niin rauhoittavalta, että me oltaisiin sitten siinä tilanteessa parhaat. Kiitos ihan älyttömästi sinulle tästä! <3

  84. Anonymous says:

    Hei!
    Kumpa useampikin miettisi noin syvällisesti, rehellisesti ja vastuullisesti perheen perustamista, kuin sinä. Jokaisen lapsen tulisi olla toivottu, uneksittu, synnyttyään tähän maailmaan. Lapsi ansaitsee rakastavat vanhemmat ja turvalliset olosuhteet. Olen nähnyt työni kautta lapsia, joita puuttuu huolenpito ja hoiva.
    Luota omaan tunteeseen ja lakkaa ottamasta paineita. Jokaisella on elämä, josta on lupa tehdä juuri sellainen, kuin oikealta tuntuu. Elämästä kannattaa nauttia! Ja aikaakin sinulla on vaikka kuinka, jos tulet toisiin ajatuksiin tai jos elämä (haikara) yllättää:)
    Kaikkea hyvää sinulle ja kiitos ihanasta blogistasi!
    Annu

  85. Anonymous says:

    Ihanan rehellistä pohdintaa! Olenkin mielessäni miettinyt, että mitäköhän te asiasta meinaatte.. että aiotteko hankkia vai onko asia teistä riippumaton. Hienoa, että jaoit ajatuksiasi ja varmasti annoit monille myös vertaistukea! 🙂

    Itselläni on kaksi lasta ja tavallaan rakastan sun blogia niin paljon juuri siksi, että se on niin kaukana lapsiperheen arjesta. Ihanaa irtiottoa arjesta ja tavallaan voin elää vähän luksusta sun kautta – ja ihailla sun lakattuja kynsiä, kun omia ei ehdi.

    MUTTA ei ole lasten syy, ellen mä ole ehtinyt lakata kynsiä tai katsoa leffaa. Toki monta asiaa jää vähemmälle ja jotkut olemattomaksi, mutta ei lapsi tai lapset onnea pilaa – päinvastoin! Mun mielestä ne, jotka pakkomielteisesti hankkii lapsia, koska niin kuuluu tehdä, on varmasti ne huonoimmat vanhemmat. Ne, jotka pystyy pohtimaan asiaa monelta kantilta, pystyy olemaan myös hyviä vanhempia. Kuten te! 🙂

    Teistä tulisi varmasti hyviä vanhempia ja osaltaan lapsi/lapset tulisivat mukana, mutta toisaalta blogin perusteella ajatellen teidän elämä myös muuttuisi hirmuisesti. En todelllakaan tarkoita tätä pahalla, mutta niin se vain olisi. Mutta uskon, että olisitte silti oikein onnellisia ja muutokset tulisivat osaksi ihan huomaamatta. Tsemppiä asian pähkäilyyn – luulen, että olette onnellisia jona tapauksessa… päätitte sitten niin tai näin!

  86. Eveliina says:

    Hei Annu, kiitos tosi paljon! Ihana kommentti, ajattelemisen aihetta… Että ei turhia ja liikoja paineita, ja nauttia elämästä pitää. Kiitos ihan älyttömästi, tosi kivaa kun olet blogissa mukana!

  87. Eveliina says:

    Hei kiitos todella paljon ihanasta kommentistasi. Kiva kuulla, että olet täällä mukana – ja kiva kuulla ajatuksiasi tähän liittyen! Kuvaat juuri sellaista lapsielämää, jota sen kuvittelen, ja tiedän parhaimmillani olevan: ihan erilaista, mutta vieläkin onnellisempaa. Olet ihan oikeassa siinä, että meidän elämä muuttuisi paljon – se on juuri se syy, miksi tätä asiaa täälläkin pohdin! Kiitos sulle kovasti <3

  88. Anonymous says:

    Kommenttini katosi avaruuksiin.. pitänee yrittää uudemman kerran.
    -K-

  89. Anonymous says:

    Kiitos <3 Ja kiva jos omilla kokemuksillani voin auttaa. Oli pakko palata tänne vielä uudestaan lueskelemaan, kun on niin hyviä kommentteja ja keskustelua 🙂

    Laura

  90. Elli says:

    Mä kuulun joukkoon joka ei koskaan toivonut lapsia mutta jolle tähän mennessä kaksi sellaista lahjaa on luoja suonut. Kuulutaan miehen kanssa joukkoon jota lapset inspiroi, "myydään kaikki ja matkataan vuosi lasten kanssa maailmalla" "rakennetaan talo ja matkataan silti maailmalla" chek kumpaankin kohtaan:D en koskaan ymmärtänyt missä pelkokuplassa elin enne lapsia..Lasten kanssa olen saanut opetella enemmän sitä kuka olen ja uskaltanut enemmän elää en pelätä elämää. Välillä sattuu ja sit taas ylös ja elämään 🙂 totta kait joskus olen väsynyt ja mies myös, mutta jos jotain niin onnellisempia ollaan miljoona kertaa enemmän nyt lasten kanssa kun ennen. Mies on musta vielä ihanampi kun ennen ja ollaan enemmän tiimi. Enemmän se "me pystytään ja tehdään" kun minäminäminä mikä nykyään ehkä on aika iso ongelma:/

  91. KaisaH says:

    Siitä voi tulla sellaista hyvää katastrofia 😉 Oikeastaan mulla taisi vauvakuume olla siinä muodossa, että oli se sellainen kutkuttava tunne, ajatus siitä miten se voisi olla ihanaa olla raskaana ja se odotus siitä kaikesta uudesta ihanasta. Asiassa kuin asiassa ei voi antaa peloille sitä päätösvaltaa. Ja kumpikin lopputulos on varmasti just yhtä hyvä, päätös toiveesta tai päätös ettei toivo tai kolmas vaihtoehto, ettei tee päätöstä itse kumpaankaan suuntaan ja antaa elämän kuljettaa.

  92. Eveliina says:

    Elli, ihana kommentti! Kuulostaa huikealta nuo seikkailut! Ja todella hienoja näkökulmia, edustat juuri sitä kuvaa perheesi kanssa mikä olisi kaikkein mahtavin lopputulos tälle…! Kiitos tosi paljon kun kerroit.

  93. Eveliina says:

    Voi ei, nyt en muuta kommenttia sinulta tosiaan huomannut tulleen…! 🙁 Yritäthän ihmeessä uudelleen? 🙂

  94. Eveliina says:

    No todellakin! Ja niin täällä onkin, olen ihan häkeltynyt!

  95. Anonymous says:

    Musta tämä kommentti oli loukkaava, eikä vastaa mitenkään kuvaa, jonka oon saanut Eveliinasta blogin perusteella. Ettäkö joku olisi väittänyt että lapsen hankinta olisi kuin laukun hankinta? Olisi kieltämättä ihanaa, jos ei tarvitsisi miettiä mitään ryppyotsaisesti, vaan voisi aina mennä elämän virran kuljettamana ja vaikka sen perusteella, mikä on ollut tapana. Itse en siihen pysty, vaan haluan miettiä kaikkea etukäteen ja perusteellisesti, jos vain mahdollista, koska sellainen persoona olen. Tsemppiä pohdintoihin, upeat persoonat ei katoa äitiydenkään alle ♥
    -Suvi

  96. Anonymous says:

    Voi kiitos! Tosi kiva kommentti sulta ja niin ihana kuulla, että oma ajatuksenjuoksu, voi jeesata toista naista mäessä. Itselläni oli täysipäisiä äitejä ympärillä, joiden kanssa itse pähkäilin asioita. Paras ystäväni, useamman lapsen äiti, tiivisti äidinrakkauden vauvan ensihetkillä mielestäni hyvin – hän ei usko, että yksikään ensisynnyttäjä oikeasti rakastaa lasta ensihetkestä alkaen vaan kaikilla on se sama pelko takaraivossa, että kaikki muuttuu, oliko tää nyt hyvä "idea", miten me pärjätään, osaanko, opinko, entä jos tää on ihan kamalaa jne. Pää siis ihan täynnä kysymyksiä ja sekalaisia tunteita. Toisen lapsen kohdalla on mahdollista, että tuntee rakkautta, mutta se ei ole lasta vaan vauva-arkea kohtaan eli tietää miten palkitsevia hetkiä on tulossa ja että pärjää. Mä niin uskon tähän teoriaan.. 🙂 -J

  97. Eveliina says:

    Nimimerkki -K- lähetti minulle meiliä ja pyysi julkaisemaan meiliin kirjoittamansa kommentin, joka ei ollut tullut läpi tänne:

    Hei! Voitko julkaista tämän puolestani blogissasi? En saa sitä julki vaikka olen
    yrittänyt jo monta kertaa?

    Ihana, rehellinen ja tunteikas kirjoitus. Tekstisi ja muidenkin kommentit
    saivat myös minun ajatukset liikkeelle ja ajattelin jakaa oman kokemukseni. Sain
    lapseni verrattaen nuorena jos peilaa nykyhetken ensisynnyttäjien ikään, olin
    23 kun poikani syntyi. Minä kuuluin siihen toiseen pieneen prosenttijoukkoon joka
    ei tiedä olevansa raskaana ennen kuin jotain oikeasti tuntuu tai näkyy
    kehossa.

    Olin juuri valmistumassa amk.sta unelmieni ammattiin lasten ja perheiden
    parissa. Olin aina tiennyt että haluan naimisiin ja haluan ehkä 2 lasta. Olin
    viikolla 11 raskaana kun tajusin asian. Olin tullut raskaaksi säännöllisestä
    ehkäisystä huolimatta ja vasta kun lempi farkut kiristivät ja rinnat tuntuivat
    suuremmilta, osasin ihmetellä että mitä ihmettä!!! Siinä sitten hetki
    ihmeteltiin että mitäs nyt tapahtuu ja päätimme ottaa sen askeleen
    tuntemattomaan ja kyllä se oli pelottavaa. Kunnes raskausaika jo rauhoitti
    minut ja tiesin että kaikki menisi hyvin, me pärjäisimme.

    Nyt tämä tuntematon ihmetys on 8 vuotta. En voi lakata ihmettelemästä minne aika meni, se lensi. Usein palaan niihin muistoihin kun pieni lapseni oli vieläkin pienempi.
    Yöheräämiset, syötöt, tunne kun en voinutkaan imettää, itkut, vatsanväänteet ja sen kun ei
    aina tiennyt onko yö vai päivä kun oli valvonut. Mutta kaiken tuon ohi muistan
    ne hymyilevät kasvot pinnasängyssä, ilon kiekaisut ja loputtomat suukot.

    Muistan välillä tuntuneen ikuisuudelta kun lapsi ei meinannut nukahtaa päiväunille ja
    kuinka sitten jo tunnin päästä löysi itsensä sängyn viereltä kuuntelemasta
    toisen unta ja odottamassa että heräisipä jo.

    Mitä minä tunsin? Synnytykseni oli rankka ja koin että osa naiseudestani jäi
    synnytyspöydälle. Olin lapseni kanssa aikaksin, puolisoani ja äitiäni
    lukuunottamatta. Kellään ystävälläni ei ollut lasta tai ajatustakaan lapsesta,
    monella ei ole sitä vieläkään. Mutta heri alussa tein päätöksen, että minä
    annan kaikkeni tälle pienelle ihmiselle. Kaiken turvan ja hellyyden, olen paras äiti
    lapselleni. Siinä onnistuin. Lapseni on tasapainoinen ja hyvinvoiva, rakastava
    pieni ihminen. Lapseni myötä olen ymmärtänyt mitä on ehdoton rakkaus. Se on
    niin vahvaa tunnetta mitä kasvaa omaa lasta kohtaan että sitä ei mikään muu
    maailmassa tuo. Se on täysin erilaista kuin rakkaus omaan puolisoon. Se on
    uskomatonta.

    Mikä on sen rakkauden varjopuoli? Pelko. Ihan suunnaton pelko
    siitä, että miten selviän jos lapselleni tapahtuu jotain pahaa, tai miten
    mieheni ja poikani selviää jos minua ei enää ole? Uskallanko lähteä mieheni
    kanssa lomalle kaksin, jos emme palaakkaan kotiin? Näitä tuskia joudun välillä
    pyörittämään ihan toden teolla. Olen päättänyt antaa sen asian jonkin
    korkeamman käsiin, kaikkeen en voi vaikuttaa ja kaikelta en voi suojata. Rakastaa voin ja
    luoda turvallusuutta ja vaikuttaa siihen miten vahvistan lastani tähän
    elämään.

  98. Eveliina says:

    jatkuu //

    Miten kävi parisuhteen? Olinko hyvä puoliso? En ollut. En jaksanut olla läsnä
    miehelleni, olin läsnä lapselleni. Tuli raskaita aikoja miehen kanssa,
    ylitsepääsemättömiltä tuntuvia ongelmia ja tunteita. Silloinkin teimme
    päätöksen. Päätimme kulkea yhdessä läpi myrskyn jos vaikka jo seuraavalla
    viikolla olisi helpompaa olla läsnä toisillemme. Nyt on. Kaikki on hyvin. Tämä
    elämän helppous ja onnellisuuden tunne nyt on niin suuri että pelkään miten se
    voikaan olla totta. Mutta se oli päätös. Todellinen päätös siitä että
    tahdotko?

    Viimeistään tämä vsnhemmuuden jakaminen vahvisti papin kysymyksen, todella
    tahdomme kulkea yhdessä. Minun voimani riittivät hoitamaan lasta ja olemaan
    hyvä, rakastava äiti, mutta en jaksanut olla huomaavainen miehelleni. Olet
    eveliina saavuttanut elämässäsi paljon ja omien sanojesi mukaisesti kaikki
    unelmasi ovat täyttyneet, mutta tiedätkö miksi? Koska sinä itse teit niistä
    totta. Sinä olet vahva ja sinusta kasvaisi hyvä äiti, niin minustakin kasvoi.
    Kukaan eikä mikään vauvakuume tai lapsen suunnittelu ei tee paremmaksi
    äidiksi, eikä suunniteltu lapsi ole parempi kuin kukaan toinen. Vasta kun olet
    kasvattanut oman lapsen, tiedät minkälainen äiti olet. Vasta kun olet
    saattanut lapsen tähän maailmaan, tiedät mitä se tuo mukanaan ja mitä tunteita läpikäyt
    silloin. Elämä lapsen kanssa, yhdessä rinnakkain on ainutlaatuista,
    korvaamatonta.

    Aivan liikaa puhutaan asioista mitä menettää jos saa lapsen. Minä en
    menettänyt mitään. En ole jäänyt mistään paitsi. En kadu mitään mikä olisi jäänyt
    tekemättä. Paljon nostetaan pinnalle myös vauva ja lapsuusajan rankkuutta. Kaiken uuden
    oppiminen on aluksi vaikeaa. Ennenkuin huomaatkaan on pieni lapsi oppinut
    uutta ja vaihtanut rytmiään, elämä menee eteenpäin joka päivä. Ei se ole raatamista
    se on oppimista ja auttamista, pienen viattoman ihmisen kasvatusta. Lisäksi
    julkisuus on täynnä äitejä jotka jo kuukauden päästä synnytyksestä esittävät
    timmiä vartaloa ja elämän helppoutta. Sekin on ollut päätös. Minä en palannut
    kuntosalille ensimmäiseen vuoteen, enkä ottanut paineita muuttuneesta
    kehostani, se kuuluu asiaan. Kaikki muuttuu hyvin konkreettisesti mutta se ei ole huono
    asia. Kaikki palautuu ja elämän rytmiä voi säädellä kun on sen aika, kaikki ei
    tapahdu heti.

    Mutta pointtini on, että pelkosi tai epävarmuutesi on täysin aiheellisia, niin
    minullakin oli. Kyse on kuitenkin niin ainutlaatuisesta asiasta että sitä
    arvokkuutta ei voi mitata millään menetyksellä tai laittaa arvojärjestykseen.
    Se rakkaus lapseen kyllä syntyy ja se vahvistuu koko elämän ajan.

    Kaikkea hyvää,
    -K-

  99. Eveliina says:

    Hei -K-, olen äärimmäisen kiitollinen, että kerroit tarinasi! Äitiyttä, vanhemmuutta, ja myös lapsia, kuten elämiäkin, on niin paljon kuin on ihmisiäkin. Vahvistit sitä kuvaa, että lähestulkoon jokaisesta tilanteesta kuitenkin selviää. Kuvailet niin hirvittävän kauniisti mutta toisaalta järkevästi sitä, millaisia tilanteita on jo takana, mutta miten tahto ja luottamus selvitä on aina selvittänyt kaiken.

    Voin hyvin kuvitella miten hallitsevaa juuri tuo pelko on.. Pelkään niin paljon kaikkea jo nyt, että tavallaan oikeasti en halua mitään lisäämään sitä pelkoa. Hullua, koska onnellisuus voisi olla paljon suurempaa myös, mutta pelkään sitä pelkoa, mikä kuulostaa ihan nurinkuriselta..

    Tuntuu todella hyvältä kauniit sanasi siitä miten ehkä voisinkin olla hyvä vanhempi. Jotenkin, olen aina ajatellut, että se on sellainen asia, mihin ei mikään muu ominaisuus korreloi: voin olla jonkinlainen ja ehkä hyväkin joissakin asioissa, pärjääväni, mutta että äitiys on sitten ihan arpapeliä. Tämän sinun ja monen muunkin kommentin myötä olen nyt ajatellut, että ehkä se ei olekaan niin.. Että ehkä se on yksi asia, mistä selviää edes pohjimmiltaan samoilla taidoilla kuin elämästä muutenkin, tiedätkö mitä tarkoitan? Todella ajattelemisen aihetta.

    En voi tarpeeksi kiittää, että jaksoit kirjoittaa pitkästi kommentin useampaan kertaan ja näit vaivaa, arvostan sitä todella kovasti! Palaan lukemaan näitä kaikkia tarinoita vielä moneen kertaan, kuten jo nyt olen.

  100. Eveliina says:

    Kiitos Suvi kommentistasi <3 Niin se tosiaan on, että itse olen sitä lajia, joka miettii kaikkia päätöksiä todella paljon, ja tätä elämän suurinta ainakin..

  101. Eveliina says:

    Voi todellakin! Ah, se on aina ja kaikessa niin tärkeää, että olisi nimenomaan täyspäistä vertaistukea, ehkä tässä asiassa etenkin! 😀 Hei ja tuo ystäväsi sanoma kuulostaa todellakin ihan loogiselta… Erilaisia kokemuksia tästä toki voi olla, mutta olen oikeasti pelännyt tuota ehkä enemmän kuin olen koskaan myöntänyt tai siitä puhunutkaan: että mitä jos olo olisikin heti vain outo? Ettei tietäisi miten suhtautua? Mutta todella hyvä kuulla, että sekin olisi ihan ookoo 🙂

  102. Anonymous says:

    Voi voin aivan tuntea tuon tuskan ja stessin, mitä asian pohdinta sulle aiheuttaa. Mutta niin se taitaa olla, että murheiden määrä on vakio, aina elämässä on jotain meneillään. Meillä on meneillään vähän samantyyppinen pohdinta, mutta toisen lapsen kohdalla se on huomattavasti helpompaa. Onhan lapsi muuttanut elämää tosi paljon ja tunteiden kirjo on laajentunut kyllä ihan joka suuntaan 🙂 Silti päällimmäisenä tunteena on se ääretön rakkaus ja ylpeys tuosta pienestä ihmisestä, sanon melkein joka päivä miehelle, että miten me ollaan oltu näin onnekkaita, että meille tuo pieni ihme suotiin. Ja jolla on vielä yhtä hyvä huumorintaju kuin itsellä 😉 Sitä tunnetta ei voi vaan sanoin kuvailla, kun kiireellisen palaveripäivän jälkeen ajaa päiväkodille ja vastassa on äidin nähdessään onnesta pomppiva poika. Yritän aina ajatella sitä sanontaa, että kuinka paljon rohkeutta uskallat tänään jättää käyttämättä jos meinaa usko loppua kesken. Kaikkea hyvää teille ja tsemppiä pohdintoihin. Tulette varmasti olemaan onnellisia, minkä polun päätättekään valita! t. Jonna

  103. Anonymous says:

    Jep, musta on ollut helpottavaa sanoa se ääneen, kun joku on kysynyt. Muistan loppuelämäni, kun tuijottelin muutaman tunnin ikäistä vauvaa pelonsekaisesti kylmähiki otsalle ja samalla kuiskuteltiin miehen kanssa, että onpa outoa, että toi pötkö makaa tossa ja se tuntuu niin vieraalta ja oudolta. Kuiskasin hiljaa miehelle, että pakahtuuko sun sydän rakkaudesta ja vierestä kuului (onneksi), että eipä oikeastaan. Ehkä tossakin kohtaa, kuten elämässä yleensä, asian jakaminen ja sanominen ääneen auttoi taas prosessissa eteenpäin 🙂 Nykyään sydän aidosti pakahtuu rakkaudesta.

    Jopas mä innostuin kommentoimaan – niin ja muuten hassu juttu; miehen siskolla perheineen on ihana kesäpaikka Korppoossa ja laitoin hänelle kesällä linkin sun mökkiblogiin ja kysyin, että onko tää ihan teidän läheltä ja olihan se – ovat soutaneet usein teidän tontin ohi ja miettineet mitä sinne tulee. Nyt tietävät 😉 🙂

  104. Anonymous says:

    Olipa mielenkiintoinen ja pohdiskeleva teksti! Täällä on pohdiskeltu samojen kysymysten äärellä näin 30-kympin rajapyykin saavuttamisen seurauksena. Itse olen aina tykännyt lapsista ja hoitanutkin heitä opintojeni ja töideni ohessa lähes 15 vuoden ajan. Monenlaista lasta ja perhettä on tullut matkan varrella vastaan. Vaikka hoitokerrat ovat yleensä lyhyitä, olen ollut hoitamassa lapsia muutamia kertoja myös yön yli, joten siinä on jo hieman lähempää päässyt näkemään sitä lapsiperheen arkea ja huomannut, että kyllä se ihan työstä käy. Nuorempana ajattelin, että haluaisin lapsia jo reilusti alle 30-kymppisenä ja pidin itsestäänselvänä, että ilman muuta haluan lapsia (3 oli tuolloin mun toiveeni), jos niitä vaan mulle ja miehelleni suodaan. Nyt vanhempana ajattelen, että ehkä juuri tuo, että olen hoitanut lapsia oikeastaan enemmän tai vähemmän säännöllisesti 15-vuotiaasta asti, onkin saanut minut mietiskelemään, että haluanko todella lapsia. Monesti nimittäin rakkaankin lastenhoitoperheen oven sulkiessani olen onnellinen, että pääsen yleensä melkoisen hulinan jälkeen usein melkoisen uupuneena hiljaiseen kotiin ja saan loppuillan tehdä mitä huvittaa. Toki ymmärrän senkin, että jos lapset olisivat omia ja itse asuisi heidän kanssaan, ei heidän kanssaan tulisi mahdollisesti esim. leikittyä yhtä aktiivisesti eikä heitä tarvitsisi varmastikaan myös "vahtia" yhtä intensiivisesti, kun kyse olisi kuitenkin omasta kodista. Tällä hetkellä nautin kuitenkin vielä tästä tilanteesta, että pääsen hoitamaan minule jo hyvin rakkaiksi muodostuneita lapsia säännöllisin väliajoin, mutta saan kuitenkin suurimmaksi osaksi nauttia omasta ajasta mieheni kanssa ja tehdä, mitä milloinkin huvittaa.

    Olen päässyt myös sivusta seuraamaan muutamien hyvien ystävieni perheenperustamista ja kuulemaan niitä lapsiperheen ongelmia ja sitäkin, miten äiti on harmissaan, kun isä ei osallistukaan lapsen hoitoon toivotulla tavalla. En haluaisi riskeerata omaa nykyisellään upeasti toimivaa parisuhdettani tuollaisilla ongelmilla. Oma mieheni on ollut varsin vähän tekemisissä lasten kanssa, ja tiedän jo nyt, että mahdollinen lapsiperhearki ja sen intensiivisyys yllättävät hänet takuulla. Olen myös nähnyt tapauksia, joissa mies lupaa ennen perheenperustamispäätöstä jäävänsä sitten mielellään lapsen kanssa pidemmäksi aikaa kotiin äidin palatessa työelämään, mutta tositilanteen edessä pyörtääkin päätöksensä, kun huomaa, miten raskasta arki pienen lapsen kanssa onkin. Itselleni olisi ainakin todella tärkeää, että mies osallistuisi lapsenhoitoon toki töidensä sallimissa rajoissa suhteellisen tasapuolisesti niin, ettei kalenteriin tarvitsisi erikseen kirjoittaa viikkoja etukäteen, että "äidin jumppa, isä babysitterinä", vaan olisi selvää, että myös äidin säännöllisestä omasta ajasta pidetään kiinni eikä isästä puhuta lapsenvahtina.

    Me olemme myös tottuneet mieheni kanssa matkustamaan maailmalla kerran-pari vuodessa ja monesti lomakohteissa on tullut sivusilmällä seurattua lapsiperheiden puuhia. Nostan hattua kaikille, jotka reissaavat rohkeasti pienten lasten kanssa ja tiedän, että se on täysin mahdollista, mutta silloin toki reissataan ja valitaan kohde lapsen ehdoilla.

    Tällä hetkellä olen sitä mieltä, että jos annamme lapselle luvan tulla, ja meille sellainen suodaan, riittää yksi oikein hyvin. Katsotaan, muuttuuko mieli ajan kuluessa…

    Tsemppiä näihin kinkkisiin pohdintoihin teille! 🙂 Uskon, että kaikki järjestyy parhaimmalla mahdollisella tavalla ja niin kuten on tarkoitettu, mitä ikinä tulee tapahtumaankin <3.

  105. Anonymous says:

    Vielä unohtui lisätä edelliseen, että meilläkin mahdolliset tukiverkot olisivat kaukana, mikä osaltaan on myös siirtänyt päätöksentekoa. On ihan eri juttu, jos samasta kaupungista löytyy osallistuva tukiverkko, jolloin voi saada tarvittaessa tutun ja luotettavan hoitajan lyhyelläkin varoitusajalla vaikka samalle illalle ex tempore -menoa varten (joita me on ainakin totuttu yhdessä harrastamaan, ne ovat yksi arjen suola) kuin että tukiverkot asuvat kaukana (tai eivät kenties ole halukkaitakaan osallistumaan), jolloin hoidon sopiminen täytyy yleensä tehdä hyvissä ajoin. Tietysti voi palkata myös ulkopuolisen lastenhoitajan (mitä ainakin itse varmasti tulen tulevaisuudessa hyödyntämään, jos meillä joskus lapsi on), mutta siinä onkin sitten oma hommansa.

    Viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä itsellä painaa vaakakupissa väistämättä jonkin verran myös se, että oma äitini sairastui synnytyksen jälkeiseen masennukseen, mistä alkoikin aikamoinen sairastelukierre.

    Kuten moni kommentoija on kuitenkin tuossa ylempänä jo todennutkin, teettepä te tai tehdäänpä me asian suhteen mikä päätös tahansa, ei sitä tarvitse perustella kenellekään muulle, vaan se just se oikea päätös teille ja meille <3. Rentouttavaa viikonloppua! Toivottavasti jännitävä työaamusi meni tänään hienosti, ja pääset pian viettämään ansaittua viikonloppua :).

    T. 3-kymppinen, eikä 30-kymppinen lukijasi ;D

  106. Emmi says:

    Huh, nyt vasta ehdin kommentoimaan, mutta ihana ja rohkea teksti Eveliina! Ja miten fiksua ja hyvää keskustelua täällä kommenttiboksissa 🙂 Hyvin paljon samoja ajatuksia itsellänikin, kiitos kun muotoilit ne näin selkeään muotoon. Olen aina ajatellut joskus äidiksi tulevani, mutta sen aika ei todellakaan ole vielä nyt ja tässä – en yksinkertaisesti ole valmis. Samalla kyllä tiedostan, että sitä "nyt olen valmis" -fiilistä tuskin tulee koskaan, eli joskus se askel on vain otettava. Vähän sama lähestymistapa mulla on ollut kaikkiin suurin elämänmuutoksiin, kuten vaikka vaihto-opiskeluun, työpaikan vaihtoon tai koiran hankintaan (vaikkei nyt ehkä ihan vauvaan voi verratakaan) ja hyvin on sujunut, vaikka aluksi jännittikin. Uskon, että löydätte kyllä onnen, valitsemastanne polusta riippumatta <3

  107. Anonymous says:

    Tämä postaus on kummitellut mielessäni varmaan joka päivä sen luettuani, niin osuvasti kirjoitettua pohdintaa! Ihanan rohkeasti ja henkilökohtaisesti kirjoitettu ja niin montaa lukijaa koskettava! Kiitos!
    -Tiina

  108. Eveliina says:

    Kiitos Tiina tosi paljon! <3

  109. Eveliina says:

    Hei kiitos Emmi <3 No niinpä, olen erityisen häkeltynyt tästä kommenttiboksin keskustelusta! Ihan mahtavia ihmisiä! 🙂 On niin tärkeää tietää, että tällaisia ajatuksia jakaa moni muukin… Toi on muuten totta, että tavallaan kaikkeen sitä on lähtenyt vähän peläten, mutta toisaalta kaiken muun on niin voimakkaasti halunnut tehdä… Tässä se varmuus siitä puuttuu, edelleen 🙁 Kiitos ihan älyttömästi.

  110. Eveliina says:

    Hei Jonna kiitos paljon kommentistasi! Ihana kuulla tarinasi. Ja hyvä tiedostaa, että samanlaista pohdintaa käydään niin monissa tilanteissa…! Tosi hienosti sanottu tuo, paljonko rohkeutta uskaltaa jättää käyttämättä…! Kiitos tosi paljon 🙂 <3

  111. Eveliina says:

    Hei kiitos hirveästi kommentistasi! Arvostan todella paljon sitä että olet ottanut aikaa kirjoittaaksesi sen…! <3 Hyvä kuulla ja tiedostaa tuo, mikä jossain muussakin kommentissa tuli esiin, että ei lasten kanssa oleminen välttämättä aina tuokaan sitä tiedostamista ja luontevuutta hankkia omia lapsia. Olen itse ajatellut juuri niin, että onko se vaikuttanut tähän kun nimenomaan en ole ollut lasten kanssa oikein koskaan tekemisissä. Ja voi huh, olen niin kokenut tuon monta kertaa: miten älyttömän ihana onkaan mennä omaan rauhalliseen kotiin kaikessa hiljaisuudessa…! Mutta, totta tuokin, siinä toisten lasten kanssa joutuu niin paljon pinnistelemään, (ja jo eri tavalla pelkäämään ettei hajota toista :D) ettei se voisi olla samanlaista oman kanssa.

    Ja niinpä, mietin tosi paljon sitä millaista meidän arki olisi, kun ex tempore -apu on kaukana… Ja niillä potentiaalisillakin avun antajilla kädet täynnä kaikken muun (ja kaikkien muiden lasten) kanssa… En haluaisi heitäkään kuormittaa. Enkä toisaalta ajatellakaan niin, että siihen koskaan tuudittautuisin, jos lapsia meille tulisi.

    Ja hei kiitos, työviikko sujui lopulta oikein hyvin ja viikonloppu oli todella ihana, rentouttava, pitkästä aikaa kotona! 🙂 Kiva kun olet täällä mukana!

  112. Anonymous says:

    Voi ei, vierailumme tarkoitus ei toki ollut aiheuttaa vuosisadan väsymystä, hui! Se fakta tosin ei välttämättä muutu, että jaksaisi kaikkia maailman lapsia, vaikka oma lapsi olisikin =D
    Mutta tämä on kyllä asia, mitä toki pitää pohtia, että tekee itselleen parhaan ratkaisun. Ja toisaalta sekin on mahdollista, että ratkaisun tekee omasta puolesta aika tai kuka ties joko vahingossa raskaaksi tuleminen tai ettei lasta kuulukaan. On tämä kyllä sellainen vyyhti, vaikka sitten jos lapsi on, niin välttämättä ei osaa helposti kuvitella aikaa enää ilman lasta, kun muutos on ollut niin positiivinen. Mutta kukaan ei tietenkään voi luvata, että millainen tapaus sieltä tulee ja miten muutoksen kokee. Kokemus on varmasti aivan erilainen, jos tulokas onkin koliikkitapaus tai allerginen kaikelle tai jotakin vielä vakavampaa ja minusta ei ole itsekästä pohtia sitä ennalta, pilaako lapsi esim. parisuhteen tai muuta saavutettua hyvää. Se on joka tapauksessa hyppy syvään päähän ja ennustamaton matka. Tämä on tärkeä aihe ja moni ei uskalla tästä puhua – en itsekään osannut, eikä suunnatonta vauvakuumetta ollut. Kuitenkin, kun tässä lapsiasiassa on karkeasti ottaen aikaa suunnilleen vain 30+/- 10vuotta, niin ei sitä vaan monikaan osaa tai halua kuitata kevyesti, että hups, niitä lapsia joko a)vaan "siunaantui" tai b)unohtui koko juttu oikeaan aikaan. Eikä sekään varmasti ole sattumaa, että asia pyörii mielessä juuri tässä "puolivälissä" kolmenkympin kieppeillä.
    Johanna

  113. Eveliina says:

    Hih, no ei tosiaankaan, tunnet mut – ylidramatisointi ei ole tavoistani lievin! 😀 Sun sanoista se itse asiassa tulikin mieleen – ja tosiaan siitä miten osaatte olla niin normaaleja vauvojen kanssa. Pelkään, että mä en osaisi…! Niinpä, vaikeuskerrointa lisää se, että ei kukaan toinen voi sitten kuitenkaan kertoa muuta kuin arvailuja siitä millainen juuri se meidän perhe-elämä olisi. Niinkuin ei tietenkään koskaan muutenkaan, mutta tämä asia on niin kauhean suuri! Mutta te ootte kyllä ihan parhaita esimerkkejä siitä miten ei tarvitsekaan kaiken niin hirveästi muuttua! Tyyppeinä ootte ihan samat <3

  114. Anonymous says:

    Pakko kommentoida, vaikka tämä onkin jo vanha postaus, mutta löysin blogisi uudestaan vasta hiljattain. Kiitos, että kirjoitit tämän tekstin, kuulostaa ihan samoilta omien ajatuksieni kanssa. Vaikka olen “vasta” 23 niin pohdin ihan samoja asioita. Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä jo pian 8 vuotta, eli ihan teinistä saakka 😀 ja nuorempana pidimme itsestään selvänä, että hankimme lapsia nuorena, mutta nyt kun tässä on pikkuhiljaa saatu opiskeltua ja päästy työelämään niin elämä kahdestaan (tai kolmistaan koiran kanssa) tuntuu kauhean mukavalta ja helpolta. Toisaalta taas pidän pakkomielteenä, että tietyt asiat elämässä pitäisi olla kunnossa ja valmiina kuten vakityöpaikat, asunto ja jne perusta elämälle, mutta voiko ikinä olla täysin valmis tai täysin oikea aika lapselle? Ja ikävä kyllä kun ei vakityöpaikkaa minulla vielä ole niin työnantajalle tälläinen 23-vuotias viime kesänä naimisiinmennyt nainen ei ole ihan ideaalitapaus… Suurin osa ystäväpiiristämme kun on täysin eri elämäntilanteessa, niin tällaisia ajatuksia ei tule niin jaettua. Muutenkin blogiasi luettuani samaistun moniin asioihin, joita olet täällä kertonut. Olen pohjimmiltani hieman murehtija-tyyppiä ja nyt ahdistaa saako molemmat lopulta vakipaikat ja mites asunto ja muut perusjutut, mutta joskus pitäisi osata elää hetkessä ja nauttia juuri tästä juuri nyt 🙂 En tiedä saako tästä kommentista selkoa, tuli tällainen läjä ajatuksia. Kiitos kivasta blogista, jään taas seurailemaan! -Tara

    • Eveliina says:

      Hei Tara, kiitos tosi tosi kovasti kommentistasi! <3 Nämä ajatukset on edelleen meille samoja joka päivä, vaikken ole kirjoitellutkaan niistä uudelleen - kaikki on oikeastaan tässä jo sanottu. Siispä ymmärrän hyvin ajatuksesi! Siihen tulokseen olen tullut kuitenkin vuosien mittaan, että kaikki ulkoiset asiat on "aina" riittävän valmiita, niin varmasti teillekin nyt. Enemmän se on ainakin minulla pään sisällä se valmius. Mutta sitä pitääkin odottaa. Muistan ahdistuneeni tästä aina välillä jo kymmenen vuotta sitten, ja johonkin sekin aika on kadonnut. Toisaalta olen iloinen, että olemme kuunnelleet sitä olotilaa, ja se ei silloin tosiaankaan ollut oikea. Vaikka usein tuntui siltä, että "pitäisi". Ihan varmasti kaikki menee teilläkin juuri niin kuin pitää, ja hätä ei ole! Mutta kyllä, yritetään sinä ja minä, ottaa tosiaan vähän rennommin, eikä kantaa niin paljon huolta ihan kaikesta! 🙂 Niin ja miten ihana juttu, että olet löytänyt blogiini ja jäät mukaan <3

Leave a Reply

Your email address will not be published.


© Eveliinalivin. BLOG DESIGN BY KOTRYNA BASS DESIGN