Wedding week / Cosy festivities at our villa

Meidän hääpäivä jatkui vihkimisen jälkeen ihan yhtä lämpöisissä mutta tietenkin rennommissa merkeissä kuin itse vihkitilaisuus, siellä omalla villalla Celle sul Rigon kylässä. Käytiin tosiaan kuvailemassa tässä välissä vielä Radicofanin linnalla, ja sillä välin muu porukka oli siirtynyt villalle, jossa pitopalvelu oli tehnyt jo kaiken valmiiksi. Villan alakerrassa, vanhassa traktoritallissa, oli mahtavan isot ja korkeakattoiset tilat olohuonekäytössä, mutta siellä oli myös valmiina koko porukalle illallispöydät. Me vain siirrettiin ne noin L:n muotoon, ja pitopalvelu loihti kaiken muun. Kukat valittiin itse mutta muuten ei päästy valitsemaan liinoja ja astioita tai mitään muutakaan. En ehkä olisi valinnut noin koristeellisia liinoja, mutta eipä haitannut 🙂 Kuten ei muuten yhtikäs mikään koko päivänä.

En oikeasti osaa mitenkään selittää sitä olotilaa. Olin vain niin onnellinen ja rauhallisen iloinen että leijuin. Sanat ei taaskaan kerro mitään, oikein turhauttaa miten vähän ne sitä tunnetta voi kuvata, mutta en ole koskaan kokenut ihan juuri sellaista tunnetta vaikka onnellinen, iloinen ja leijuva olen ollut ennen ja jälkeenkin. Mutta jollakin ihan erityisen erityisellä tavalla tuona päivänä. Mr:kin puhuu siitä vieläkin miten mä olin jotenkin niin niin käsittämättömän iloinen. Hehee, ihan kuin en muuten olisi (no en kyllä koko aikaa tosiaan olekaan!). Mutta silti.

Rentous, hauskuus ja tunnelmallisuus tosiaan kuvasi koko hääpäivän iltapäivää ja iltaa villalla. Pitopalvelu oli alkuun kattanut pienten suolapalojen pöydän ja kuohuvat ulos takapihalle, jossa kilisteltiin ensin, sitten vähän kuvailtiin kun he valmistelivat ruokia vielä. Ja onneksi muuten kuvailtiin, sitä ei oltu mitenkään erikseen sovittu, mutta niin helposti siinä olisi kaikessa muussa juttelemisessa ja skumppailussa mennyt päivän loput valoisat hetket ohi, eikä kuvia vaikka vanhempien, sisarusten ja ystävien kanssa olisi saanut ollenkaan.

Siirryttiin sisälle aloittamaan syömistä ja voi pojat ja tytöt kuulkaa, en edes liioittele kun sanoin että sitä syömistä riitti siltä istumalta vielä viikon eteenpäin! Oikeasti, söin sitä sienirisottoa vielä sinä päivänä kun lähdettiin pois viikon päästä perjantaina. Sitä ruuan määrää! Oltiin tilattu ihan oikealle henkilömäärälle ruuat mutta en käsitä mitä hevosia italialaiset illalliseksi syö kun me ei kyllä pystytty tähän määrään ei sitten ollenkaan 😀

Antipastipöytä oli buffetina, ja siihen oltiin valittu kahdentoista listalta kuusi lajia. Mun mielestä tuosta pöydästä löytyi silti kaikki kaksitoista. Tämän jälkeen tarjoiltiin pöytiin primi piatti, eli alkupalojen ja pääruuan välissä oleva ruokalaji. Oi kyllä, Italian ruokakulttuuri <3 Primi on yleensä risottoa tai pastaa, ja me oltiinkin valittu sieni-yrttirisotto ja ragupasta. Tästäkin luulin, että jokainen voi sitten siinä tilanteessa valita kumman haluaa. Ehei, kumpaakin tuli kaikille ja niin paljon kuin jaksoi syödä. Ilmeet oli tallentamisen arvoiset kun kerrottiin että nyt sitten tulee vasta pääruoka! Se oli toscanalainen lihapata, rosmariini-tagliata. Jälkkäriksi oli vielä paras koskaan maistamamme tiramisu, erityisesti sulhasen valintana.

Syötiin monta tuntia ja istuskeltiin ihan rauhassa pöydässä jutellen, ja puheitakin ihana kyllä saatiin kuulla. Mähän olen aika puheiden pitäjä, tykkään puheista ja puhua usein tilaisuuksissa itsekin. Isältä sen olen tainnut periä, hän puhuu mitä vaan missä vaan ja sanat on todellakin hallussa. Mutta isäpä ei puhunut tällä kertaa.

Isä lauloi.

“Isän laulun tyttärelle”
… Estää en voi, enkä tahtoiskaan… Menemästä maailmaan… Sinä perhoseni oot…
Ilman säestystä, osin omin sanoituksin, pimenevässä Toscanan illassa, siinä pienessä suuressa villassa, näiden rakkaiden lähellä, minun häissäni, meidän häissämme. Se oli itse vihkimisen lisäksi toinen päivän upeimmista asioista, yksi koko elämäni ihanimmista hetkistä.

Kaasoni Malla, vanhin hyvä ystäväni, kummipoikani äiti, piti illallisen aikana myös niin liikuttavan puheen. Hän on meistä ollut se järki ja minä tunteet, ja olinkin melkein yllättynyt miten hänkin liikuttui ihan kokonaan. Meidän välillä on nykyään niin paljon kilometrejä ja ura- ja vauva-arkipäiviä, että olen joskus pelännyt että jotakin katoaa liian helposti. Hänen sanansa siis merkitsi mulle erityisen paljon.

Myöhemmin vielä bestman puhui myös, tyylillään hauskasti, mutta -myöskin tyylillään- suoraan sydämestä. Siinä on kyllä yksi myös, jolla todellakin on sana ja tilannetaju hallussa. Hänestä ja puolisostaan, toisesta kaasostani, on tullut meille niin hyvät ystävät pariskuntana, etten olisi osannut oikein kuvitellakaan. Mr. ja bestman ovat tunteneet toisensa lapsesta saakka, mutta me tietysti vasta tämän meidän yhteisen ajan. Jokin vain on klikannut meillä ihan heti, ja vietetäänkin nykyään paljon aikaa yhdessä. Olen niin onnellinen ja kiitollinen siitä, että saatiin nämä kaikkein rakkaimmat ystävät kaikki paikalle meidän häihin, vaikka ne olikin kaukana.

Rakastan tuota kuvaa, jossa kaikki istutaan pöydässä. Se kertoo kaiken. Ulkona oli oikeasti sinistä ja sisällä lämpimän Toscanan peltojen keltaista, meillä hauskaa ja minä tietysti selitän jotain 😀 Tuo istumajärjestyskin oli niin kiva: oltiin Mr:n kanssa kulmassa vierekkäin, ja omat vanhemmat kummallakin vierellä, äidit ensin. Veljet ja ystävät omilla puolillamme ja kaksi pienintä lasta pöytien päässä vanhempiensa vieressä. Miten voikaan sopia kaikki noin hyvin juuri tuohon pöytään.

Kun ilta pimeni, jotkut kävi vaatteetkin vaihtamassa rennompiin, ja siirryttiin istumaan ulos, jossa sinä iltana oli todella lämmin. Shampanjapullojen korkit lensi ja nauru tyrskähti vähän väliä jostakin. Pimeällä kannettiin myös se kakku, joka oli palannut jotakin mystistä reittiä sieltä pubin pakastimesta villalle (?! en todellakaan tiedä miten) pöydälle ja leikattiin se. Tästä on muuten tunnustettava, että kun näin kuvat häistä, tajusin vasta kuvasta että ollaan leikattu kakku. Mulla ei ollut mitään muistikuvaa asiasta! Enkä tunnusta että shampanjapullojen korkkien lentelyllä olisi ollut asian kanssa tekemistä, vaan ehkä jotenkin sinä päivänä oli tapahtunut niin paljon kaikkea etten ehtinyt muistaa jokaista asiaa.

Niin muuten! Toisenkin asian olin unohtanut ja meinaan näköjään nytkin unohtaa. Katsottiin joulukuussa äidin synttärijuhlilla video häistä. Katsottiin isän laulu, se kun se päättyi ja halasin häntä… ja sitten minä nousin ylös… Mietin ihan yhtä mielenkiinnolla kuin muutkin videon ja häät ekan kerran silloin nähneet katsojat että mitä ihmettä mä mahdan tehdä? Pidin puheen! Suunnittelemattoman, lyhyen, kiitokset Mr:lleni, kiitokset vieraille (entouragelle) ja sanoja vain siitä miten onnellinen siinä hetkessä olin. Muistan sen kyllä nyt, mutta en todellakaan olisi muistanut jos joku olisi kysynyt että puhuitko sä itse teidän häissä. Olisin ollut vaan että en! 😀

Ei oltu haluttu mitään leikkejä, eikä toisaalta tällaiseen näin pieneen tilaisuuteen sellaiset olisi niin hyvin sopineetkaan. Kuitenkin sanoin kaasoille että jos he jotakin pientä kivaa keksii niin hauska on, mutta pakko ei ole. Ihmettelinkin ilmapalloja olohuoneessa yhdessä kohtaa mutta selitys ilmaantui pian. Kaasot pyysi meitä kumpaakin kirjoittamaan lapulle vähän niinkuin uuden elämän alkajaisiksi, mikä vanha asia saa tänään mennä ilmapallon mukana pois pimeälle taivaalle. Minä kirjoitin lappuun sukunimeni (jota vanhempani hetken aikaa tyrski tahoillaan), ja Mr:lle ei keksitty muuta kuin poikamiespäivät (jotka on kyllä ollut kaukana takana jo pitkään, toim. huom!)

Nauretaan vieläkin ihan vedet silmissä sitä kun Mr. sen ilmapallon päästi ilmaan, ja samaan aikaan pikkulintu lennähti taivaalta pallon vierestä jyrkästi alaspäin. Bestman lohkaisikin, että kato nyt toi lintu nappaa sen kiinni ja tuo sulle takaisin, se huutaa että älä tee sitä, älä tee sitä!! Kuulostaa pöljältä selittää, mutta se tilanne oli niin sairaan hauska etten pääse siitä yli ollenkaan :’D

Istuttiin iltaa rauhassa mutta jo puolenyön aikaan talo hiljeni nukkumaan. Päivä oli alkanut aikaisin, ja vaikka se rennosti olikin mennyt, oli se silti sen verran isoja asioita ja jännityksiä täynnä varmaan jokaiselle, että väsymys voitti ja hyvä niin. En muista haikeutta päivän päättymisestä, muistan vain onnellisen väsyneen olotilan, sellaisen vakaan rauhallisuuden, joka mussa on ollut joka hetki häiden jälkeen, ilon pitkistä edessäolevista yöunista Mr:n kainalossa jättimäinen timantti sormessa, siitä tiedosta että kaikki itse asiassa jatkuisi seuraavana aamuna samalla porukalla ison brunssin ääressä vartavasten ostamassani valkoisessa pitsimekossa, ja saataisiin pitää kaikki vieraat vielä sitä seuraavankin päivän meidän kanssa.

En oikeastaan osaakaan edes mieltää meidän häitä vain tuoksi päiväksi – meidän häät kesti kaksi viikkoa. Intensiivisesti ainakin ne neljä päivää, jotka kaikki oli paikalla, ja häitä oikeasti juhlittiin. Toki päivä oli erityisistä erityisin, meidän täydellisistä täydellisin hääpäivä. Emme vaihtaisi siitä mitään, emmekä unohda sitä koskaan.