Wedding week / Bride getting ready

Huh, hääaamu 4.9.2015! Oltiin menty tosiaan nukkumaan siten, että toinen kaasoistani oli vasta matkalla Rooman kentältä pienen poikansa ja miehensä kanssa. Oltiin annettu ohjeet sekä kirjallisesti että osoite navigaattorille, mutta juurikin kaikki mikä voi mennä pieleen, meni. Heillä oli ongelmia autonvuokrauksen kanssa niin paljon, että lähtö kentältä viivästyi pahasti. Kun pääsivät matkaan, lopulta ilmastointi tai navigaattori ei toiminut ja ulkona oli jo säkkipimeää. Heitä vähän jännitti muutenkin auton vuokraaminen ja sillä ajaminen Italiassa, joten kombo oli ehkä huonoin mahdollinen.

Lopulta he ei olleet tulleet vielä silloinkaan kun tosiaan mentiin nukkumaan, ja mietin että mitä ihmettä me tehdään. Villalle olisi ollut perille saakka aivan mahdotonta löytää, joten oltiin kaikkien kanssa sovittu että mennään aina läheiselle huoltikselle vastaan. Jonkun piti siis valvoa ja odottaa heiltä puhelua koska ovat lähellä ja lähteä huoltikselle. Vaikka olinkin huolissani myös hänen jaksamisestaan hääpäiväksi, isä <3 tehtävän tietysti otti vastaan. Isän ja kaason välinen puhelinyhteys ei kuitenkaan jotenkin toiminut, joten jätin oman puhelimeni isälle kun menin nukkumaan, ja siihen tuuppasi tietysti juuri sinä iltana satoja whatsapp -viestejä yhdeltä vanhalta työkaveriporukalta, jossa joku oli keksinyt alkaa suunnitella reunionia, eikä kännykkää voinut laittaa äänettömällekään että isä sen kuulisi kun kaaso soittaa. Äh mikä sotku!

Ihmeesti kyllä silti muistan nukahtaneeni ihan hyvin. Päätin vain nyt luottaa isään, että hän kaason familyineen hoitaa perille, ja luotin siihen kyllä kuin vuoreen. Mitä isä ei osaa, se on mahdotonta. Heidän huoneekseen oli varattu huone meidän seinän takaa. Vanhat puuovet piti ääntä ja arvelin ettei yksi perhe pienen lapsen ja kaikkien tavaroidenkaan kanssa voi ihan äänettä päästä majoittumaan, ja ajattelinkin että kyllä mä herään sitten ainakin sen verran että tiedän heidän tulleen. Heräsin kahden  maissa käymään vessassa ja ajattelin että voi luoja eikö ne ole muka vieläkään tulleet… Koko talo oli aivan hiljainen. Seisoin käsi ovenkahvalla. Jos avaan meidän oven ja näen että vastapäisen huoneen ovi on auki, he ei ole tulleet. Jos se on kiinni, he on siellä jo nukkumassa. En voinut ottaa sitä riskiä että ovi on auki, enkä mä nuku koko loppuyönä. Kaikkien tapojeni vastaisesti toistin vielä itselleni sen että isä kyllä hoitaa, en avannut ovea ja menin takaisin nukkumaan. Ja nukuin.

Heräsin Mr:n vierestä meidän hääaamun sateeseen rauhassa ja hyvin levänneenä, hetken päästä päästen halaamaan myös kaasoa ja kummipoikaa – he oli tulleet jo kauan ennen mun öistä heräämistä enkä mä vain ollut herännyt siihen. Huuuuh!

Seuraava jännitysmomentti oli se tuleeko kampaajat ajoissa. He tulivat vain 70 kilometrin päästä, mutta oltiin itse ajettu se matka vähän ylinopeuttakin puolitoista tuntia. Tiet on niin kapeita ja mutkaisia, että matka yksinkertaisesti kesti lähes pari tuntia. He oli sanoneet, että he eivät voi lähteä ennen seitsemää, mutta laskin että kahdeksalta heidän olisi pakko olla aloittamassa, muuten ei ehdittäisi. Lisäksi villan pihalle saakka oli aika vaikea löytää, ja olin antanut italiallani aika epämääräisiä ohjeita varmaan. En tiedä millä avaruusaluksilla he tuli tai olivatko sitten lähteneet kuitenkin kuudelta, mutta viittä vaille kahdeksan kampaajat oli pihalla. Majoittauduttiin meidän kylpyhuoneeseen, joka oli villan isoin, ja saatiin siihen just hyvin kaksi kampaamopaikkaa.

Mun seurana toisessa tuolissa kävi äiti, anoppi ja käly, kaikki meikissä ja hiuksissa vuorotellen. Kaikkein parhaiten mulle on jäänyt mieleen se, kun ulkona tuli kerran oikein kunnon sade- ja ukkoskohtaus, ja kauhistelin varmaan jotain että voi ei jos nyt sitten sataa kun vihkimisen piti tosiaan olla ulkona.. Anoppi istui siinä mun edessä kampaajan tuolissa ja sanoi iloisen rentoon tyyliinsä että hei, sit antaa sataa vaan!

Niin mäkin sitten päätin samalla ajatella: sit antaa sataa vaan! Se oli ainoa aamun huoli, muuten olin koko päivän aamusta alkaen vain niin onnellinen ja kaikkia huolia vailla, että meinasin vaan haljeta tai leijuskella pilviin. Nämä kuvat on jostain syystä kauhean vakavia mutta sitä tosiaankin olin! Kampaajat oli hauskoja ja ystävällisiä nuoria naisia, joiden kanssa selitettiin toisillemme milloin mitäkin italianenglanninviittomakielin, ja hyvin selvittiin. Voisi kuvitella hääpäivän aamuna kriisiksi ettei yhteistä kieltä ole, mutta päinvastoin. Toinen ymmärsi yhtä paljon englantia kuin mä italiaa, eli aika vähän, mutta just tarpeeksi että selvittiin. Ja muutenkin olin jossain niin kummallisissa tiloissani, ettei mikään olisi haitannut tai pystynytkään stressaamaan siinä tilanteessa.

Ja sain siinä höyryissäni sellaisenkin päähänpiston että annan kampaajan myös meikata mut. Tuosta noin vaan! Olin ajatellut meikata itse, mutta kun tajusin että mulla menee siinä aika kauan, ja kampaajalla oli melkein kaikki samat meikit mukana kuin olin itse häämeikikseni ostanut, ja hänen oma meikkinsä oli upea, päätin että what the heck. Ja meikistä tulikin upea! Pohjan tein itse, mutta silmät ja värit hän laittoi.

Aamu meni ihan hirveän nopeasti mutta lopulta juuri oikeassa vauhdissa: ei tullut kiire mutta ei jäänyt aikaa odotellakaan (ja siis jännittääkään) yhtään mitään. Kaasot tuli auttamaan puvun kanssa, ja voi taivas se oli ihana <3 Vielä paljon kauniimpi kuin muistinkaan. Hääpukuunihan mulla ei alunperin ollut ihan valtavaa rakkaussuhdetta (lisää puvun valinnasta täällä), vaikka se paras valinta olikin. Mutta rakas, paras ja erityinen siitä tuli tuona aamuna, kun se olikin täydellinen.

Viimeisen kuvan tagasin muistaakseni Instagramiin #selfieofmylife, ja sitä se todella oli ja on. Tunsin oloni niin hyväksi etten olisi koskaan voinut kuvitellakaan. Ja paras oli kuitenkin vielä edessä.