Vietnamin Da Nangin ja historiallisen Hoi Anin kaupunkien välissä kulkee noin 30 kilometriä leveää hienohiekkaista äärettömän kaunista rantaa. Amerikkalaiset sotilaat nimesi sodan aikaan rannan China Beachiksi, kun heitä lähetettiin sinne rest and recreation -lomailemaan taisteluista. Toinenkin tärkeä merkitys rannalla on: amerikkalaiset nousivat ensimmäisen kerran maihin 1965 juuri Da Nangissa aloittaen samalla Vietnamin sodassa massiivisen uuden vaiheen, joka päättyi vasta kymmenen vuotta myöhemmin.
Nyt rannan pohjoista, eli Da Nangin päätä valloittaa luksushotellien ketju, joka kuitenkaan ei toistaiseksi ole kovin pitkä. Meidän hotelli Naman Retreat sijaitsee aika täsmälleen rannan puolivälissä, molemmilla puolillaan vielä kilometreittäin tyhjää rantaa. Hotellikomplekseja kuitenkin nousee molemmin puolin, ja veikkaanpa että noin kymmenessä vuodessa China Beach on turismia täynnä. Paikalliset siihen ainakin tuntuvat valmistautuvan ja ottavan turismin vakavasti. Opettelevat englantia, tarjoavat ja keksivät hyviä palveluja, näkyivät rakentavan lentokentälle tuplatilaa.
Yksi päivä istuttiin pahaa-aavistamattomina tuoleissamme, kun hotellin edestä käveli rauhallisessa ja hierarkisessa parijonossa kolmisenkymmentä kaunista ruskeaa lehmää. Johtaja edellä ja vallattomat pienet jonon perillä. Kävelivät vain, hitaasti mutta varmasti, veden rajassa Hoi Anista Da Nangiin päin. En yhtään tiedä miksi, enkä saanut hotellin henkilökunnalta selvää syylle myöskään. Mutta eivät kai kävelisi, jos koko ranta olisi kansaa täynnä.Ja mitä sitten kun on?
Mietityttää olla tällaisessa paikassa tällaisessa paikassa. Luksusresortissa maassa, jossa vasta muutama vuosikymmen sitten kuoli yli 2,5 miljoonaa paikallista, johon pudotettiin 150 kiloa pommeja asukasta kohti, ja joka on siitä huolimatta täynnä ystävällisiä ihmisiä. Ajattelin yksi päivä sitä miten sikarikkaita me ollaan. Jo rahallisesti, saati muun pääoman suhteen tässä elämässä. Me suomalaiset ja ihan me. Ja onko se oikein vai väärin? Onko hyvä tuoda tänne sitä rahaa ja työpaikkoja, joita tämäkin iso resort suurelle joukolle paikallisia tarjoaa, vai onko näistä viidestä tähdestä nauttiminen täällä kuitenkin vain hirvittävän itsekästä?
Vai onko tätä maata kohtaan sittenkin enemmän väärin lukita tämäkin ranta sen julmaan historiaan kuin nauttia sen rauhasta ja kauneudesta nyt? Iloita siitä, että meri ei tuo enää sotilaita vaan hyvinvointia? Tursimi tuo paljon pahaakin – kadottaa kulttuuria neonvaloihin ja muuttaa kaiken Coca-Colaksi. Toisaalta olen jo hyvin pitkään miettinyt tätä: voiko yhdenmukaistuminen, maailman kutistuminen ja samanlaistuvat kokemukset ympäri palloa osaltaan itse asiassa estää sotia ja konflikteja, jotka aina, ihan aina kuitenkin perustuu kulttuurien yhteentörmäyksiin? Vietkong voitti ja punaliput liehuu, mutta tämän maan ovet ei ole kiinni. Toivon senkin osoittautuvan ennemmin voitoksi kuin tappioksi.
Kulttuurit virtaa aina liikkuvien ihmisten mukana, ja samoin ymmärrys. Uskon tähän niin vakaasti: matkailun mukana liikkuu aina edes hitunen ymmärrystä siitä että yksin minun todellisuuteni ei ole ainoa oikea. Konkreettinen tieto siitä, että itsekin edustan toiseutta kaikkialla muualla paitsi itse asiassa hyvin pienessä piirissäni kotimaassani. Sillä ymmärryksellä vältetään paljon pahaa.
