Bali: On the road (to Ubud)
November 7, 2013
Oltiin keskiviikkona Ubudissa, jonne tosiaan vihdoinkin päästiin. Tiistaina jo yritettiin, mutta käännyttiin vajaan tunnin päässä takaisin kun mulle tuli huono olo. Nyt kun kotimatkaan on niin vähän aikaa niin voin kertoakin, että olen ollut melkein koko viikon vähän kuumeessa ja kipeä. Äiti ja isä, nyt ei teidän tarvitse enää viikkoa valvoa öitä viikkoa mietiskellessänne onko mulla merestä varpaan läpi tullut loinen vai ehkä Japanin aivokuume. Varmaankin kolme kertaa molemmat. Ja joku kissanminttupsykoosi kaupan päälle 😉
Tavalliselta kurkkukivulta ja pieneltä lämmöltä on tuntunut, mutta keskiviikko oli jo selvästi parempi, ihan normaali päivä oikeastaan. Ubudiin ajaa myöskin sen vajaat kolme tuntia. Kierreltiin vielä takaisin tullessa jonkin verran, joten oltiin autossa ehkä seitsemisen tuntia koko päivästä.
Lähinnä piinattiin kuskiamme luettelemalla mistä kaikesta tien päällä näkyneestä toiminnasta saisi Suomessa sakot. Ylinopeudesta nyt ainakin. (Paitsi ettei Balilla ole nopeusrajoituksia. Ehkä 180 asteen mutkat ja 30 asteen mäet ajaa saman asian?) No, sitten ainakin rekkojen ylipainosta. Viiden metrin korkuisen riisisäkkipinon sitomisesta mustekaloilla. Ja tuosta ja tuosta ja tuosta vähintään. Ei voi ajaa yhden skootterin päällä kokonainen perhe. Eikä lapset olla ilman kypäriä. Kukaan ilman kypäriä.
Ei, vauvaa ei voi Suomessa syöttää tuttipullosta istuessa skootterin perällä takaperin. Eikä kanoja kainaloon. Eikä viittäsataa kananmunaa pään päälle, ei todellakaan. Eikä samalle kaistalle rekka, auto, viisi mopoa, kanoja ja koiria vierekkäin kun tulee kolme rekkaa rivissä vastaan. Seassa koululaiset juoksentelemassa tien yli. Meillä ylitetään suojatiet. Eikä temppeleihin matkalla voi olla 40 ihmistä rekan lavalla. Eikä tuommoiset pikkuiset kaiteet vuorenrinteellä pidättele kuulkaapas mitään.
No ei me oikeasti ihan kamalia oltu, eikä eka kertaa tämmöisiä näkyjä nähty, mutta onhan se tietyllä tavalla hurjaa. Silti liikenne soljuu siinä omassa äkkiä näyttämältä kaaoksessaan ihan jouhevasti. Meillä oli kuskina aikaisemman uransa rekan ratissa Jakarta-Bali -väliä taittanut herttainen Namu, joka uiskenteli liikenteessä kuin kala vedessä. Jarrutella kun pitää koko ajan skootterien ja eläinten takia, ei kannata pitää kauheaa vauhtiakaan.
Ja jos lähtee rekasta ohi ja vastaan tulee joku, se vastaantulija kyllä väistää vaikka jonkun pihalle. Ja niin tehtiin sitten itsekin lukemattomia kertoja. Ja monta kertaa tuli todistettua miten ihmeen paljon asioita mahtuu vierekkäin pienelle tielle silloinkin kun luulisi ettei mahdu enää sitä kanaakaan. Helposti yksi pakettiauto. Ja vielä se pirun skootterikin. Ne sikiää täällä varmaankin itsestään ne mopot.
Matkat linnuntietä on itse asiassa tosi lyhyitä, mutta teiden mutkat varmaan nelinkertaistaa kilometrit. Lisäksi vauhti kun oli enimmäkseen 40 tai 50 km/h, ei ollut vaaraa (yli)nopeudesta. Pari kertaa kun tie oli edessä tyhjä, ajettiin ihan tosi kovaa. Katsoin mittarista: seitsemääkymppiä.
No itse Ubud oli kyllä hieno. Sisämaan kaupunki, silmänkantamattomiin mitä tahansa keksit mitä puusta voi veistää. Koska olisin halunnut ostaa kaiken, en ostanut mitään. Kaikki oli upeaa ja halpaakin, mutta jotenkin pelkäsin tänne kuuluvien yksittäisten asioiden näyttävänkin hassulta kotioloissa. Eikä mikään yksittäinen asia kolahtanut ihan täysillä. Se kyllä vahvistui, mikä jo Kiinassakin kävi monesti mielessä: jos joskus rakennetaan talo, tai asutaan muuten isommassa asunnossa kuin nyt, täältä tullaan hakemaan huonekaluja. Konttiin ja laivaan, todellakin.
Ubud oli ehkä kaikkein kivoin paikka mitä ollaan täällä nähty. Matkalla ei näkynyt ainuttakaan turistia, mutta Ubudissa muutamia. Jotenkin eläväinen, mutta ei missään nimessä liian vilkas tai aggressiivinen. Kotoisa, viihtyisä pikku kaupunki.
Poispäin kuski vei meidät Kintamanille, vuorenrinteeseen josta näkyy toinen tulivuori. En nyt kuollaksenikaan muista sen nimeä… Batur? Joka tapauksessa, ruoka oli aivan hirveää, mutta näkymistä sitä taidettiinkin maksaa. Ihan henkeäsalpaavaa katsella alas kahden vuoren väliseen järveen ja toisen tulivuoren reilun kymmenen vuoden takaisen purkauksen jälkiä laaksossa. Vanhat kraaterit ylempänä näkyi hyvin, ja uusimman kraaterin syöksämä musta laava ja sen virtauksetkin vielä maassa.
Takaisin tultiin vielä Amedia lähimpänä olevan tulivuoren Mount Agungin kautta. Oltiin alkumatkasta pyydetty päästä sinne niihin kyliin, kun kuski niistä kertoi. Sinne mennessä alkoi kuitenkin jo vähän hämärtää, tiet kapeni ja kapeni, kunnes jäljellä oli enää järjettömän monttuinen ja kivikkoinen pikkupolku, jonka vähäisenkin asvaltin armeijan rekat oli murskanneet pikku paloiksi. Armeija käy kuulemma harjoittelemassa siellä. Tie nousi jatkuvasti todella, todella jyrkkää mäkeä ylöspäin, ja kylät harveni niin että meitä tuijotettiin jo ihan kunnolla. Tai ehkä ne tuijottivat sitä että kuka ääliö tänne oikeasti on tulossa autolla?
Lopulta pysähdyttiin noin puolentoista kilometrin korkeudessa, vaikka luulen, että meidän oli tarkoitus vielä jatkaa ylöspäin. Pilviä oli kuitenkin niin paljon, ettei alas nähnyt yhtään mitään niinkuin tarkoitus oli, joten ei kannattanut. Alkoi tosiaan hämärtää, pilvet roikkui raskaina ihan kirjaimellisesti päällämme, oltiin keskellä vuorenrinteen tiheää sademetsää pikku polulla, jossa ei ollut moneen kilometriin näkynyt ristin sielua yhtään missään. Kuski tööttäsi torvea kun pysähdyttiin, niinkuin yleensä tehdään ennen mutkaa täällä. Noustiin ulos, ja kuski viittasi meitä kävelemään tieltä sivuun pienelle aukiolle, jossa oli pienenpieni vanha kivinen temppeli. Myönnän käyneen mielessä, että nyt päästään hengestämme.
No, paikka oli tarkoitettu kuvaamiseen, kirkkaalla säällä alas vuorenrinnettä olisi varmaan nähnyt hienosti. Nyt en kuitenkaan sumulta nähnyt autoammekaan parin metrin päässä, niin päädyin vain piipittämään maybe we go back now?
Tottakai, Namu sanoi ja käänsi auton. Sillä salaman sekunnilla niskaan kaatui järjetön ukkossade, ja ymmärsin miksi tie oli sellainen kuin oli. Vesi teki siihen joen. Siinä ne pienet asvaltinrippeet ja kivenmurikat vieri alas kuin kaarnalaivat syventäen joka kuoppaa entisestään. Päästiin kuitenkin turvallisesti alas, ja ajettiin Namun perheen ja sukulaisten kylän ja talojen ohi isolle tielle, jossa oltiinkin jo yllättävän lähellä Griyaa.
Perille päästyämme Griya oli yhtä seesteisen rauhallinen kuin aina, mutta ilmeisesti se sama ehkä noin 15 minuuttia kestänyt myrsky oli riehunut täälläkin just ennen meidän tuloa. Meidän aurinkovarjo oli noussut varrestaan monta kymmentä senttiä ilmaan ja lentänyt altaaseen, altaassa ja jopa villoissa sisällä oli puiden ja kasvien roskaa lattiat täynnä. Shampoot ja pyyhkeet oli kylppärissä lennellyt minne sattuu vaikka siellä on ulkoilmaa vain pieniä kaistaleita katossa. Yleisen uima-altaan vesi oli kuulemma noussut jotenkin puoliksi ilmaan ja satanut sitten alas kaikkien niskaan. Ja sitten se meni yhtä nopeasti kuin tulikin.
Myrskyn jälkeen, auringon laskiessa kaikkialla oli ihan ihmeellinen, omituinen mutta kaunis oranssi valo hetken ajan. Siivoojat tuli korjaamaan myrskyn jälkiä makuuhuoneesta ja petasivat sängyn uudelleen yötä varten. Nightingiksi olen sitä joskus kuullut sanottavan, voiko olla? Ollaan huomattu, että jos ollaan kuuden aikaan ja siitä eteenpäin koko ilta villalla, ei kukaan tule enää häiritsemään. Mutta jos ollaankin ulkona syömässä, täällä on käyty kuuden jälkeen laittamassa huone yökuntoon: kaihtimet ja kaikki verhot kiinni, tyynyt pinoon, peitto taitellaan kauniisti ja päiväpeitto ja koristetyynyt sohvalle siististi. Yölamput päälle. Kerran bloggailin ennen ulos lähtöä ja unohdin läppärin ja kännykän sängylle enkä safety boxiin, ja siinä ne odottelivat millilleen keskellä sänkyä rivissä pedatulla sängyllä. Aika ihanaa 🙂
Huomenna pitää lähteä kotiin…! Miten ihmeessä?! Ahdistaa jo ajatuskin.
Itse meinasin myös aikoinani seota niiden Ubudin puuesineiden kohdalla! Noissa puuesineissä oli kyllä hyvää se, että niitä pystyi sentään kantamaan rikkoontumatta kotiin asti. Toisin kuin eräiden lautasten kohdalla, jotka minun oli pakko hankkia, mutta eivät yllättäen kestäneet matkustusta. 🙂
Hei, täällä taas chihuja rakastava, satuhääpareja kammoksuva ja matkojen maisemia mieleensä tallentava lukija.
Hienoja kuvia! Mielestäni näistä jotenkin näkyy juuri balilainen oleminen ja tunnelma. Omasta Balin reissusta on yli vuosi aikaa. Voin NIIN allekirjoittaa sen, että Bali on ennen kaikkea muuta kuin Kuta. Silloin kun olimme Balilla, meillä asui useampi ystävä siellä ja saimme heidän opastuksellaan kiertää Balin upeimmat paikat. Kävimme itseasiassa juuri tuolla Balin korkeimmassa kohdassakin. Minusta kauneinta seutua oli kuitenkin Balin pohjoispuoli Seminyakista itään. Siellä oli pieniä home stay -paikkoja, tuntui siltä että kosketus aitoon balilaisuuteen oli siellä. Sitähän sanotaan, että elämä alkaa siitä mihin yhteinen kieli loppuu (en puhu bahasa indonesiaa…). Ah, siitä on niin paljon muistoja, joita on vaikea edes uskoa todeksi. Olen kiertänyt aika monta maata elämäni aikana, varsinkin Aasiassa, mutta kaikessa kliseisyydessään, kyllä Bali on tehnyt minuun vaikutuksen. Tietysti hyvä seura vaikutti suuresti asiaan, mutta siltikin.
Haha voi lautasparkoja! Mä en ihme kyllä tuonut mukana mitään muuta kuin muutaman lasinalusen! Valikoima kuitenkin viehätti niin paljon että tekis mieli tosiaan palata takaisin joskus ja ostaa kontillinen tavaraa! 🙂 tai perustaa putiikki?!
Moikka!! 🙂 Balille mekin saatiin ennen matkaa ja paikan päällä paljon neuvoja suomalaisilta ystäviltä ja tutuilta, mutta tokihan paljon jäi vielä näkemättä…! Bali oli kyllä aitoudessaan hiljaisessa idässä kaunis ja jotenkin koskettava. Luulen, että palaamme uudelleenkin. Nyt Singaporen kentällä istuessani jo vähän väsyksissä varsinkin voi oikein liikuttua mitä kaikkea tämä matkailu antaakaan.. Elämän suola ja osittainen tarkoitus ainakin minulle – niin korvaamatonta!