Minun Pekingini

Sain jokin aika sitten lukijaltani tosi mieluisan postaustoiveen: kertoa matkoistani. Tämä postaus on ollut jo pitkään mielessäni ja olen suunnitellut sitä jo paljon. Tulossa on siis pitkä ja monipolvinen postaus, joka jatkuu varmaan monessa osassa. Kirjoittelen kuitenkin väliin muitakin juttuja toki!
Kirjoitinkin jo täällä Miamin-matkan suunnittelujen yhteydessä, että olen ollut tosi onnekas saadessani matkustella näinkin paljon elämäni aikana. Ensimmäinen oikea pidempi ulkomaanmatkani oli kuukauden mittainen automatka Etelä-Ranskaan perheeni kanssa. Myöhemmin olen lomaillut muutamia aika tavallisia viikkoja Kreikan saarilla niinkuin varmasti moni muukin: Rhodoksella, Kosilla ja Kreetalla. Italiassa olen käynyt kolmeasti, kaksi kertaa Roomassa ja kolmannen kerran autoillen Roomasta Toscanaan, jossa asuimme vanhassa luostarissa maaseudulla. Tänä keväänä kävin veljeni luona Lontoossa, ja edellissyksynä asuin nelisen kuukautta Brysselissä töiden merkeissä. Brysselin-syksynä palasin toisen kerran Pariisiin Mr. Bigin kanssa, ja reissattiin muutamissa kaupungeissa Belgiassa, kuten pikku-Bruggessa, Antwerpenissä ja kuuluisassa Spassa. 
 Valtamerten takana olen saanut asua sekä lännessä että idässä. Yhdysvalloissa vietin yliopiston vaihtokevään ja Pekingissä asuin silloin tällöin Mr. Bigin töiden mukana. Pitkät matkat, jolloin on saanut yrittää olla osa kulttuuria, nähdä elämää sisältä päin, omasta kodista, ovat antaneet elämääni sanoin kuvaamattoman paljon. Peking – mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin…
Kerrottavaa olisi niin paljon. Suhtaudun aikaan Pekingissä jotenkin hirmuisella tunnemyrskyllä, itkin kun valitsin näitä kuvia. Ikävästä sinne, ja siitä hyvästä, syvästä jäljestä, minkä meidän Kiinan-vuodet ainakin minun sydämeeni jätti. Mr. Big siis asui vakituisesti Pekingissä tasan kolme vuotta. Olimme olleet yhdessä hänen lähtiessään jo monta vuotta, ja meillä oli yhteinen koti Turussa. Minulla oli mahdollisuus lähteä mukaan, mutta valitsin opintoni. Mietin sitä hetken, mutta lopulta päätös oli aika selvä. Kaipasin tavallaan aikaa myös yksin, ja nuo vuodet olivatkin ihanan opiskelun aikaa. Mutta myös hirveän ikävän ja epärealistisen tunteen aikaa. 

Se olisi tarina sinänsä, mitä tapahtuu parisuhteelle, kun tapaamisten välillä oli pahimmillaan kuusi kuukautta. Sitä oppii elämään kuulemalla vain äänen, mutta tavallaan kaikki on pysähdyksissä. Lomilla järjestettiin hirveitä sotia – lomaan ladattiin ihan mielettömät odotukset, jotka ei tietenkään voineet täyttyä. On yksi maailman hirveimmistä tunteista viettää sitä viimeistä loman päivää, kun toinen on lähdössä taas. Melkein toivoo, että sitä päivää ei tarvitsisi kestää, ja lähtisipä se jo mahdollisimman pian. Heti kun ovi sulkeutuu, voi nimittäin alkaa odottaa seuraavaa näkemistä. Ihan hullua, tiedän. Ja joka kerta säpsähtää kun kadulta kuuluu matkalaukun ääni. Olisiko se tehnyt jonkun yllätyksen? Ei ollut. Joskus oli niin ikävä, eikä asialle voinut tehdä yhtään mitään. Toisina hetkinä sitä kuvitteli kuvitelleensa kaiken. Seurustelenko edes? Onko siellä langan päässä oikea ihminenkään? Kaverit ihmetteli jokainen, miten tuohon pystyy. Vastaus oli kuitenkin aina sama: luottamuksella.

Yritän koota tänne palasia niistä hetkistä, joita koimme. Elämää toisella puolella maapalloa, sitä käsittämätöntä kauneutta, ja hauskojakin juttuja. Lempikuviani, muistoja.
Yhden kerran Finnairin kone oli epäkunnossa, ja lento myöhästyi Helsingistä yön yli. Lensimmekin Hong Kongin -välilaskun kautta seuraavana päivänä Pekingiin. Kuvassa Hong Kongin sumua. Koneessa saimme muunmuassa hassua kiinalaista aamiaista nuudeleineen ja mustine kananmunineen.
Lensin Pekingiin ensimmäisen kerran, kun Mr. Big oli asunut siellä jo kokonaisen vuoden. Heti kerralla olin matkalla melkein kaksi kuukautta, lomaillen. Kaikki oli kuitenkin eri tavalla. Joka ikinen asia oli uusi, mieletön, uskomaton. Kaikki tuoksui, näytti ja maistui eri maailmalta. Verrattuna esimerkiksi Yhdysvaltoihin – sehän on jokaiselle tuttu, kuin iso leffalavaste. Aasia on kuitenkin juuriltaan toisinpäin. Itää, syvää Kiinan punaista. Mystistä, ja omalla tavallaan kummallisen länsimaiseen pyrkivää, mutta onneksi omaleimaista. Sitä ihmeellisyyttä jaksoin ihastella joka kerta, viimeistäkin kertaa lähtiessäni kotiin. En unohda sitä tunnetta koskaan.

Mr. Big oli töissä vuorokaudet ympäri, viikon jokaisena päivänä. Olinkin ajoittain aika yksinäinen, koska en ollut aluksi kovin rohkea lähtemään tutkimaan kaupunkia yksin. Joka paikkaan pitää mennä taksilla, joiden kuskit eivät juuri koskaan puhu englantia, eivätkä tunne karttaa. 

Kerrankin olimme lähdössä taksilla yhdelle torille, jossa olin käynyt ennenkin, ja osasin reitin autolla. Sanoin paikan nimen kuskille mielestäni ihan oikein kiinaksi, mutta hän ei ymmärtänyt tai halunnut ymmärtää. Ei sanaakaan englantia, otti kartan mutta ei halunnut sitä lukea. Lopulta ajoikin meidät ulos autosta. Toisella kertaa mentiin lentokentälle aamulla. Herätettiin kuski autostaan, ja hän meinasi nukahtaa monta kertaa 16 kilometrin matkalla. Lopulta laittoi radion täysille, lätki itseään naamaan ja tunki päänsä ikkunasta ulos. Ihan oikeasti. Pelotti jonkin verran.

Yksi hauskakin taksikokemus oli. Mr. Big otti kerran summamutikassa talon edestä mukavan taksikuskin. Hän oli 50-60-vuotias mies, joka osasi muutaman sanan englantia. Lopulta mies päätyi kuskaamaan Mr. Bigiä useinkin, lopulta vaihtoivat puhelinnumeronsakin. Usein kun satoi vettä ja takseja ei meinannut saada millään, soitettiin tälle kuskille, joka haki meidät milloin mistäkin. Yhdella kertaa oltiin ihan kaupungin toisessa laidassa uusimassa mun viisumia 30 päivän jälkeen (ei ihan helppo juttu muuten, koko päivä ja paljon rahaa ties kenen taskuihin vierähti…..). Sattumalta sama kuski ajeli siellä päin ja otti meidät lennosta kyytiin. Hän vei meitä ja vieraita monet kerrat myös 75 kilometrin päähän Kiinan muurille ja odotti siellä tunteja. Jätettiin hyvällä omallatunnolla tavaratkin autoon, ja aina ne siellä odotti. Mies kuunteli aina englanninkielen kasetteja, ja lopulta osasikin kolmen vuoden jälkeen jo hienosti keskustella mistä vaan. Hän sanoi haluavansa oppia ja antaa ulkomaalaisille hyvän kuvan Kiinasta. Hyväsydäminen, hieno mies.
Yksinäiset hiippailuni keskittyivät siis sinne minne jalat kantoivat. Usein odotinkin Mr. Bigiä kotiin edes tunniksi, jolloin voitiin käydä edes jossain, missä tahansa. 
Yksi mun lempipaikoista kotona oli meidän kahdeksannen kerroksen leveät makuuhuoneen ikkunalaudat. Kannoin niihin sohvan pehmusteet ja katselin vain katuja ja elämää. Mr. Big kulutti kolmessa vuodessa tuon työhuoneen nojatuolin puhki. Siis oikeasti PUH-KI.
Kotitalon hississä vaihtui matto joka päivä. Viikonpäivän voi tarkistaa sen tekstistä. Asuntoalueella oli myös kuntosali, jossa silloin tällöin käytiin. Vuosi 2008 oli Pekingin olympiavuosi, ja mulla oli treenipaitana Niken myyntiversio kiinalaisten urheilijoiden kisa-asusta.
Pekingiä määrittelee saaste. Ensimmäisten KOLMEN kuukautensa aikana Mr. Big ei nähnyt kertaakaan sinistä taivasta saati aurinkoa. Minunkin aikoinani vähintään yhdeksänä päivänä kymmenestä näkymät ikkunoista oli vasemmanpuoleisten kuvien kaltaisia. Se oli yksi masentavimmista asioista Kiinan mahtavassa pääkaupungissa. Miten matalaksi voi mielen vetää jokahetkinen harmaus. (Kuvitelkaa ikuinen marraskuu.) Oikealla ne muutamat hurjat hienot ja harvinaiset kirkkaat päivät, jolloin koko kaupunki tuntui hengittävän. Olympialaisiin Kiinan valtio lupasi kirkasta ilmaa. Kuin taikaiskusta taivaat aukesivatkin avajaisviikolla, ja kestivät kirkkaina päättäjäisiin asti. Minkä mielettömän määrän kemikaaleja ilmakehä noina päivinä joutuikin ottamaan vastaan.
Mr.Big asui Pekingin keskustassa, noin viitisen kilometrin päästä Tiananmenin aukiosta. Asunto oli hulppea 180 neliön koti 32-kerroksisessa vartioidussa talossa hyvällä alueella. Meillä oli iso keittiö, jota ei käytetty ehkä kertaakaan. Se ei yksinkertaisesti maksanut vaivaa. Isoon kauppaan oli tunnin taksimatka, ja kun perille pääsi, emme osanneet ostaa juuri mitään. Kaikki oli niin outoa, ja tutuiksikin luullut ruoka-aineet maistuivat niin – no oudoilta. Ravintolat sen sijaan oli naurettavan halpoja, uskomattoman hyviä ja niitä oli paljon. Syötiinkin päivän jokainen ateria ulkona, tai tilattiin ruokaa kotiin. Ainoastaan aamiaisena oli aina ruispaloja ja meetwurstia. Niiden lähetyksistä huolehti ne useat iloiset kaverit, jotka kävi vieraina, ja Mr. Bigin vanhemmat.
Yksi upeimmista – Japanilainen keskustan pohjoisosassa. Jokaisen seurueen oma kokki teki kaiken asiakkaiden silmien alla itse valituista tuoreista raaka-aineista. Joka suupalan väliin riisiviinaa sakea, jokainen maku oli mieletön. Kuvassa lempikokkimme Saul ja lautasella elämäni ensimmäinen simpukka.
Kantonilainen ravintola Sanlitunin kaupunginosassa. Perunamuusia puutikuilla, sekin tuli koettua. En edes tiedä mitä söin, tiedän vain että se oli taivaallista. Niinkuin oikeastaan joka ikinen ateria Pekingissä. Niiden jälkeen mikään “kiinalainen” Suomessa ei ole koskaan maistunut miltään. Ja puikoilla syötiin – aina ja kaikkea.
Usein näytin tältä kun Mr. Big tuli kotiin. Koko päivä yöpaidassa lukien. Harmittaa vieläkin, että alussa tuhlasin aikaani niin upeassa kaupungissa, jonka tuhannet puolet jäivät vieläkin näkemättä. Nautin kuitenkin jo siitä, että olin siellä. Siellä missä Mr. Bigkin, siellä kaukana. Kodin porteilla oli koko ajan vartijat, ja lähellä monta halpaa kakkukauppaa. Not bad. Vartijoita ei tosin olisi tarvittu. Peking on turvallisimman tuntuinen kaupunki, missä olen koskaan ollut. Kyllä – Turku ja varsinkin Helsinki mukaanlukien. Toisin oli esimerkiksi Filippiinien Manilassa, jossa pelkäsin hulluna, vaikka oltiin vain yksi yö. Siitä lisää joskus myöhemmin.
Silk Market. Vei kaikki rahani, ja antoi kiloittain helmiä tilalle. Seitsemänkerroksinen korviahuumaavan hälisevä piraattihelvetti, jonka ensinäkemältä röyhkeät myyjät ja kamalat feikkituotteet särkivät silmissä ja korvissa. Tämä oli meidän kotia vastapäätä, joten kävin täällä kymmeniä kymmeniä kertoja. Vähitellen tutustuin joihinkin myyjiin, kuten yläkuvan äitiin ja tyttäreen. Ostin näiltä suloisilta naisilta monta kertaa metreittäin helmikoruja, jotka he tekivät siinä minuuteissa toiveideni mukaan. Löysin talosta lopulta myös ihan laadukasta tavaraa siis, helmien lisäksi silkkiä ja muita kankaita. Pashmina-huiveja ostin kahdella eurolla kappale varmaan 20. Juuri muualla en Pekingissä shoppaillutkaan. Kaikki oli feikkiä, tai feikkifeikkiä. Siis jonkun tunnetun merkin ilmiselviä kopioita, mutta kuitenkin hiukan erilaisia, ettei plagioinnista voi syyttää. Mannertentakaiset merkkituotteet oli taas pyörryttävän kalliita, esimerkiksi Louis Vuitton noin 30% nykyisen Helsingin liikkeen hintoja korkeammalla
Kotielämää ja arkea tuli raapaistua tässä pinnaltaan, mutta kokonaan esittelemättä jäivät kaikki upeat nähtävyydet, puistot ja kokemukset. Niissä lisää seuraavassa osassa jossain vaiheessa. 

ps. onnittelut, jos jaksoit lukea koko tekstin! 🙂

0 comments so far.

0 responses to “Minun Pekingini”

  1. Anonymous says:

    Jaksoin lukea, helpostikin! Lisää pitkiä juttuja mun aamupalalukemiseksi 😉 t: A

  2. Dahlia says:

    Minä ainakin jaksoin lukea, jaksoin lukea henkeä haukkojen ja kuvissa mukana eläen. Löysin blogisi muutenkin vasta nyt ja luin sitten kerralla pidemmällekin. Mukaansa tempaava blogi!

  3. Ninnumaaria says:

    Oi miten mahtavaa kuulla Dahlia! Kiitos, tervetuloa mukaan! Jatkoa Pekingiin tulossa pian, ja vielä paaaaljon henkeäsalpaavampia kuvia mm. Kiinan muurilta… Huh, itseäkin ihmetyttää miten olenkin saanut käydä siellä, tuntuu jo parin vuoden jälkeen ihan unelta.

  4. Anonymous says:

    Olipa mukava postaus, ja muutenkin tykkään blogistasi 🙂

    J

Leave a Reply

Your email address will not be published.


© Eveliinalivin. BLOG DESIGN BY KOTRYNA BASS DESIGN